Korkeaan ilmanalaan matkustaminen edellyttää elimistöltä sopeutumista matalaan ilmanpaineeseen ja hapen osapaineeseen. Sopeutumisvaiheessa voi esiintyä lievää päänsärkyä, joka yleensä helpottuu päivän–parin kuluessa. Mikäli sopeutumisreaktio epäonnistuu esimerkiksi liian nopean nousun tai matkailijan henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi, voi kehittyä vuoristotauti, joka voi pahimmillaan edetä hengenvaarallisiin muotoihin saakka. Oireina ovat päänsärky, pahoinvointi, väsymys ja huimaus.

Noustaessa nopeasti yli 2 500 metrin korkeuteen riski sairastua vuoristotautiin on pieni, jos matkailija on noussut aikaisemmin 2 800 metrin korkeuteen ilman oireita tai jos nousuun 2 500–3 000 metrin korkeudelle käytetään enemmän kuin kaksi päivää. Riski on kohtalainen, jos matkailijalla on aiemmin ollut vuoristotauti ja noustaan 2 500–2 800 metrin korkeuteen yhdessä päivässä, jos noustaan yli 2 800 metrin korkeuteen yhdessä vuorokaudessa, vaikkei anamneesissa ole aiemmin sairastettua vuoristotautia, tai jos noustaan yli 500 metrin vuorokausinousu (yöpymiskorkeuksien ero) yli 3 000 metrin korkeudessa. Riski on suuri, jos matkailija on sairastanut aiemmin vuoristotaudin ja nousee yli 2 800 metrin korkeuteen yhden vuorokauden aikana, on sairastanut aiemmin korkean ilmanalan aivo- tai keuhkoödeeman, noustaan yli 3 500 metrin korkeuteen yhden vuorokauden aikana tai yöpymiskorkeus nousee yli 500 m/vrk, kun liikutaan yli 3 500 metrin korkeudessa. Riski on suuri myös sellaisilla reiteillä, joille on tyypillistä suuri nousunopeus, esimerkiksi Kilimanjaron 5–7 päivän kiipeilyretkillä.

Vuoristotaudin hoidossa ennaltaehkäisy on turvallisin ja tehokkain menetelmä. Elimistölle tulee antaa aikaa sopeutua muuttuneeseen korkeuteen nousemalla riittävän hitaasti. Suositus turvalliseksi nousunopeudeksi yöpymispaikkojen välillä yli 2 500 metrin korkeudessa on 300–600 metriä vuorokaudessa. Lepopäivä tulisi pitää 3–4 päivän tai 1 000 metrin välein. Mahdollisia vuoristotaudin oireita tulisi aktiivisesti seurata ja kysellä, ja todettuihin oireisiin pitäisi reagoida oikea-aikaisesti ja oikein. Sopeutumisen arvioimiseen soveltuvia, kenttäkelpoisia menetelmiä ovat esimerkiksi Lake Louise -oirekyselyn käyttäminen, happisaturaation mittaaminen sormenpäästä ja leposykkeen seuraaminen. Asetatsoliamidin on raportoitu auttavan lievässä vuoristosairaudessa, mutta yleensä lievät oireet menevät ohi itsestään, jos nousu keskeytetään ja levätään muutama päivä. Voimakkaammissa oireissa tulee laskeutua niin alas, että oireet helpottuvat tai vähintään 500 metriä alaspäin.

Joskus oireilu saattaa edetä äkillisesti keuhko- ja aivoödeemaksi tai johtaa jopa kuolemaan. Jos vuoristotautiin sairastuneen matkailijan tajunnantaso on heikentynyt, hänen tulee laskeutua saatettuna mahdollisimman nopeasti alas, kunnes oireet helpottavat ja vähintään 500 korkeusmetriä alaspäin. Korkealla oleskeltaessa kaikkia epäselviä oireita tulee pitää mahdollisina vuoristotaudin oireina ja toimia sen mukaisesti, kunnes niille on löytynyt jokin toinen syy.