Mitokondriaalinen neurodegeneratiivinen sairaus, joka aiheuttaa näköhermon toiminnan häiriön ja usein äkillisen näön menetyksen. Osa geenivirheen kantajista voi pysyä oireettomana, mutta heilläkin silmien tutkimuksessa voidaan havaita sairauden löydöksiä. LHON puhkeaa usein nuorella aikuisiällä (18–30 vuoden iässä), ja se jaetaan subakuuttiin vaiheeseen (alle 6 kk alusta) ja dynaamiseen vaiheeseen (6–12 kk). Sairaus alkaa tyypillisesti äkillisellä, kivuttomalla keskeisen näön menetyksellä, joka voi tapahtua samanaikaisesti molemmissa silmissä tai peräkkäin niin, että toisen silmän näönmenetys tapahtuu viikkoja tai kuukausia ensimmäisen jälkeen. Näön heikkeneminen yleensä tasaantuu 4–6 kk jälkeen. Keskeisen näön puutosalueen laajeneminen voi jatkua, mikä aiheuttaa vuosien kuluessa vaikeutuvaa näön heikentymistä (krooninen vaihe). Muut neurologiset oireet (liikehäiriöit, dystoniaa, asentoon liittyvä vapina ja pikkuaivo-ataksia) ovat harvinaisia. Niiden esiintyessä puhutaan Leber plus -sairaudesta. LHON on yleisempi miehillä, jotka sairastuvat ja menettävät näkökyvyn 4–5 kertaa naisia useammin.
Taustalla on mitokondriaalisen DNA:n (mtDNA) geenivirheet. Yli 90 % niistä sijaitsee MT-ND1, MT-ND4 tai MT-ND6geeneissä (emäkset 3460, 11778 tai 14484). Kaikki aiheuttavat soluhengitysketjun vajaatoimintaa. Muutkin geneettiset tai epigeneettiset tekijät voivat vaikuttaa sairauden kehittymiseen. Lisäksi NDUFS2-geeni saattaa liittyä LHON-sairauden kaltaiseen oirekuvaan.
Diagnoosi perustuu oirekuvaan, sukuhistoriaan, silmänpohjien tutkimukseen ja mitokondriaalisen DNA:n geenitutkimukseen. Papillan verekkyys ja turpeus, sen viereisten hiussuonien laajentumat (telangiektasiat), kapillaarien kiemuraisuus, mikroangiopatia ja näkökenttien keskeinen puutosalue ovat kaikki taudin merkkejä. Silmänpohjan valokerroskuvaus (optical coherence tomography eli OCT) varmistaa verkkokalvon hermosäiekerroksen turvotuksen. Värinäön tutkimuksessa todetaan punavihervärisokeus, ja fluoreseiiniangiografiassa nähdään edellä mainitut näköhermon pään muutokset. Näöntarkkuus on Snellenin näkötaululla mitattuna on tyypillisesti 20/200 tai vähemmän.
Mitokondriaalisen DNA:n geenivirhe periytyy äidiltä kaikille lapsille. Miehiltä geenivirhe ei periydy. Penetranssi vaihtelee, eli kaikki eivät sairastu. Perinnöllisyysneuvontaa suositellaan. Raskaudenaikaisen geenitutkimuksen tuloksen perusteella ei pystytä ennustamaan mahdollisen sairastumisen todennäköisyyttä, ikää tai vaikeusastetta. Hyvin harvinaisten NDUFS2-geenivirheiden periytymistapa on autosominen peittyvä.
Toistaiseksi tiedossa ei ole parantavaa hoitoa, mutta useita hoitokokeiluja on meneillään. Näön kuntoutus ja apuvälineet ovat pääasialliset hoitomuodot. On tärkeää välttää toksisia altistuksia (alkoholi ja tupakointi) sekä tiettyjä mitokondrioiden oksidatiivista fosforylaatiota häiritseviä antibiootteja. Ennusteeseen vaikuttavat oireiden alkamisikä (nuoremmilla on parempi ennuste) ja geenivirheen tyyppi. Osalla potilaista, erityisesti jos geenivirhe on kohdassa 14484, näkökyky voi osittain palautua itsestään 1–2 vuoden kuluttua taudin alkamisesta. Vaikka näkökenttien palautuminen on tavallisesti epätäydellistä, näöntarkkuuden palautuminen voi olla huomattavaa. Miehistä 30–50 %:lla ja naisista 80–90 %:lla sairaus ei johda sokeuteen, ja täydellinen näkökyvyn menetys on harvinaista. Esiintyvyydeksi Euroopassa on arvioitu 1/27 000–1/54 000.
Orphanet ORPHA104 , Aikakauskirja Duodecim Tämä artikkeli perustuu maaliskuussa 2021 päivitettyyn Orphanet-tietokannan versioon.