Pakko-oireisen häiriön määritelmä ja oireet

Pakko-oireiseen häiriöön kuuluvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive Compulsive Disorder) tunnetaan myös vanhemmalla nimityksellä pakkoneuroosi.

Pakkoajatukset eli obsessiot ovat toistuvia mieleen pakonomaisesti tunkeutuvia epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia. Pakkotoiminnot eli kompulsiot ovat useimmiten keino yrittää hallita pakkoajatuksia. Pakko-oireisessa häiriössä voi esiintyä vain pakkoajatuksia, useimmiten kuitenkin esiintyy sekä pakkoajatuksia- että toimintoja. Lievät tai silloin tällöin ilmenevät pakkotoiminnot tai mieleen tunkeutuvat pakkoajatukset ovat hyvin yleisiä. Pakko-oireisesta häiriöstä puhutaan vasta, kun oireet vievät huomattavasti aikaa ja haittaavat merkittävästi arkea ja ihmissuhteita.

Pakko-oireet voivat olla hyvinkin outoja ja kummallisia, mutta ne eivät ole merkki psykoosista. Pakko-oireista kärsivä henkilö säilyttää todellisuudentajunsa: hän tunnistaa usein itsekin, että oireet ovat ylimitoitettuja tai järjenvastaisia, mutta ei silti pysty vastustamaan pakonomaista tarvetta toimia niiden mukaisesti.

Tavallisimpia pakkoajatuksia ovat esimerkiksi seuraavat:

• pakonomainen epäily tai pelko mahdollisista vahingossa tehdyistä teoista (esim. pelko, että on jättänyt oven lukitsematta, hellan sammuttamatta tai ajanut huomaamattaan jonkun yli autolla)
• seksuaaliset, aggressiiviset tai uskonnolliset pakkoajatukset, kuten ajatuksiin itsepäisesti tunkeutuvat seksuaalisesti rivot mielikuvat tai pelko siitä, että pakonomaisesti ja kykenemättä hallitsemaan itseään alkaa lyödä toista ihmistä tai esimerkiksi huutaa ääneen kirkossa
• pelot tautien tarttumisesta tavallisissa vuorovaikutustilanteissa tai esineitä kosketellessa (eli ns. kontaminaatiopelot)
• pakonomainen tarve pitää esineet tietyssä järjestyksessä tai symmetrisesti.

Pakko-ajatuksiin liittyy useimmiten hyvin ahdistava pelko katastrofaalisista seurauksista, kuten tulipalosta, omasta tai toisten ihmisten vakavasta vahingoittumisesta tai moraalisesta kelvottomuudesta. Pakko-ajatuksista kärsivä yrittää eri tavoin torjua näitä ajatuksia ja lievittää niihin liittyvää ahdistusta neutraloivilla pakkotoiminnoilla.

Pakkotoiminnot eli kompulsiot ovat luonteeltaan toistuvaa käytöstä (esim. käsien pesu, esineiden järjestely, lukitsemisen tarkastaminen) tai mielessä tapahtuvaa toimintaa (esim. laskeminen, sanojen hiljainen toistelu tai pakonomainen rukoilu). Pakkotoimintojen päämääränä ei ole mielihyvän tuottaminen, vaan pakkoajatusten tuottaman ahdistuksen lievittäminen tai jonkin pelottavan tapahtuman estäminen. Esimerkiksi kahvinkeittimen tarkistaminen yhä uudelleen ja uudelleen, jos pakkoajatuksena on pelko, että kahvinkeitin jäi päälle ja sen seurauksena syttyy tulipalo.

Tavallisimmat pakkotoiminnot ovat toistuva peseminen tai siivoaminen, tarkistaminen, laskeminen, järjestely, kyseleminen, toistuvien rauhoittavien vakuutusten vaatimus ja pakonomainen rukoilu. Äärimmillään pakkoajatuksista kärsivä voi pestä kätensä verille pelätessään tartuntoja, palata tarkastamaan kahvinkeittiminen uudelleen ja uudelleen tuntien ajan, lievittää rivojen ajatusten tuottamaa syyllisyyttään laskemalla ritualistisesti sata kertaa tietyn laskutoimituksen jne.

Lievät ja ajoittain ilmenevät pakkoajatukset ja asioiden tarkistaminen ovat hyvin yleisiä ilmiöitä, eivätkä edellytä hoitoa. Varsinaisessa pakko-oireisessa häiriössä pakkoajatukset ja pakkotoiminnot aiheuttavat merkittävää kärsimystä, vievät päivittäin enemmän kuin tunnin aikaa ja haittaavat huomattavasti jokapäiväistä elämää ja ihmissuhteita.

Jopa 90 %:lla pakko-oireista häiriötä sairastavista on elämänsä aikana myös jokin muu psykiatrinen häiriö. Tavallisimmin masennus tai ahdistuneisuushäiriö. Toisinaan pakko-oireet voivat johtua myös muista psyykkisistä syistä, kuten keräilypakosta, traumaperäisestä häiriöstä, syömishäiriöistä, somatisaatiohäiriöstä tai neuropsykiatrisista häiriöistä, kuten Touretten oireyhtymästä tai ADHD:sta. Joskus harvoin pakko-oireet voivat olla jonkin lääkityksen haittavaikutus.

Pakko-oireisen häiriön esiintyminen

Lievinä ja satunnaisesti ilmenevinä erilaiset pakko-oireet ovat yleisiä. Siisteyden, järjestyksen ja täsmällisyyden arvostaminen ei suinkaan ole merkki pakko-oireisesta häiriöstä. Varsinaisessa pakko-oireisessa häiriössä pakkoajatukset ja pakkotoiminnot aiheuttavat merkittävää kärsimystä, vievät päivittäin enemmän kuin tunnin aikaa ja haittaavat huomattavasti oireista kärsivän jokapäiväistä elämää ja ihmissuhteita.

Noin 1–3 % ihmisistä kärsii pakko-oireisesta häiriöstä joskus elämänsä aikana. Häiriö alkaa yleensä lapsuus- tai nuoruusiässä. Raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen naisilla on kohonnut riski sairastua pakko-oireiseen häiriöön. Ilman hoitoa sairauden kulku on pitkäaikainen. Hyvällä hoidolla häiriöstä voi parantua tai oireet voivat merkittävästi lievittyä. Usein hoitoon hakeudutaan vasta vuosia kestäneiden oireiden jälkeen.

Pakko-oireisen häiriön syytä ei tunneta. Perinnöllisellä alttiudella ajatellaan olevan keskeinen vaikutus sairauden syntyyn, mutta yksilön kokemukset ja ympäristötekijät voivat laukaista häiriön. Psykologisissa selitysmalleissa potilailla korostuvat uhkan kokemus ja kontrollin tarve.

Usein pakko-oireinen häiriö heikentää toimintakykyä vakavasti. Häiriö lisää työkyvyttömyyseläkkeen riskiä yli 10-kertaiseksi. Joka kuudes on häiriön takia työkyvytön ainakin ajoittain.

Pakko-oireisen häiriön itsehoito

Lieviä ja keskivaikeita pakko-oireita voidaan pyrkiä lievittämään itsenäisesti pakko-oireiden omahoito-ohjelman tuella. Vaikuttaviksi todetut ohjelmat perustuvat kognitiivis-käyttäytymisterapeuttiseen terapiaan ja sisältävät itsenäisesti tehtäviä harjoitteita. Olennaista on oppia tunnistamaan oireet ja niitä laukaisevat tekijät. Tämän jälkeen opetellaan vähitellen sietämään pakkoajatuksiin liittyvää ahdistusta ja vähentämään pakkotoimintoja. Näin ahdistus pikkuhiljaa lievittyy, suhde pakkoajatuksiin helpottuu ja pakkotoimintoihin käytetty aika vähenee. Mielenterveystalosta löytyy kaikille avoin omahoito-ohjelma. Lisäksi on saatavilla useita itsehoitokirjoja.

Milloin hoitoon?

Jos pakko-oireet tai niihin liittyvä ahdistus häiritsevät merkittävästi arkea ja ihmissuhteita, kannattaa aina kääntyä lähiviikkojen tai -kuukausien kuluessa terveydenhuollon puoleen, esimerkiksi hakeutua perusterveydenhuoltoon tai opiskelijaterveydenhuoltoon. Sieltä voidaan tarvittaessa ohjata jatkohoitoon tai arvioon yleislääkärin, psykiatrin tai aiheeseen perehtyneen psykoterapeutin vastaanotolle.

Ohimeneviä pakkoajatuksia, rituaaleja tai taianomaista ajattelua esiintyy lapsilla usein leikki- ja esimurrosiässä. Nämä ilmiöt ovat osa normaalia kehitystä, eivätkä edellytä hoitoa. Myös terveillä aikuisilla esiintyy lyhytaikaisia pakkoajatuksia (mieleen tunkeutuvia epämiellyttäviä ajatuksia) tai toisinaan jonkin asian tarkistamista.

Pakko-oireisen häiriön hoito

Pakko-oireista häiriötä voidaan tehokkaasti hoitaa kognitiivis-käyttäytymisterapialla, lääkehoidolla tai näiden yhdistelmällä. Ensisijaiseksi hoidoksi suositellaan terapeuttista hoitoa, joka voidaan järjestää nettiterapiana tai perinteisenä psykoterapiana. Osalla potilaista oireet väistyvät kokonaan, ja suuri osa saa merkittävää helpotusta oireisiinsa.

Tutkimusnäyttö kognitiivisten käyttäytymisterapioiden tehosta on vahvaa, erityisesti jos hoidossa käytetään altistusharjoitteita. Kun ihminen välttää ahdistavia tilanteita, sitä kutsutaan välttämiskäyttäytymiseksi, joka vähitellen voimistaa pelkoa. Altistusharjoitteiden avulla ihminen opettelee vähitellen kohtaamaan pelon tai ahdistuksen tunteen uudella, rennommalla tavalla. Näin tunteen voimakkuus lievittyy ja välttämiskäyttäytyminen vähenee.

Lääkkeet voivat merkittävästi lievittää pakko-oireisen häiriön oireita, vaikka eivät parannakaan pakko-oireista häiriötä. Lääkehoidossa käytetään ensisijaisesti aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia masennuslääkkeitä. Hoito edellyttää kärsivällisyyttä, koska hoitovasteen kehittymiseen kuluu jopa kuukausia.

Hyvällä hoidolla noin puolet potilaista tulee oireettomiksi ja suurimmalla osalla oireet lievittyvät.

Suomessa ei tätä kirjoitettaessa ole saatavilla neurostimulaatio- tai neurokirurgista hoitoa pakko-oireisen häiriön hoitoon. Hyvin vaikea-oireisissa tilanteissa voidaan käyttää n.k. neljän päivän intensiivialtistushoitoa, joka on toistaiseksi saatavilla vain osassa maata.