Perinteisesti syövän hoidossa käytettävien solunsalpaajien rinnalle on 2000-luvulla tullut käyttöön suuri määrä erilaisia kohdennettuja lääkehoitoja. Hormonaalisia syöpälääkkeitä on ollut esimerkiksi rintasyövän hoidossa käytössä jo pidempään. Näiden lisäksi käyttöön ovat tulleet muun muassa tiettyihin syöpäsolujen geenivirheisiin kohdennetut hoidot, vasta-ainehoidot, elimistön omaa immuunipuolustusta aktivoivat hoidot sekä erilaiset solu- ja geeniterapiahoidot. Jossain tilanteissa myös näitä uudempia hoitoja voidaan yhdistellä keskenään.

Hormonaaliset syöpälääkkeet

Osa syöpätyypeistä on riippuvaisia elimistön omasta hormonituotannosta, ja vähentämällä jonkin hormonin vaikutusta tai määrää elimistössä voidaan hoitaa syöpää. Yleisimpiä hormoneista riippuvaisia syöpiä ovat rintasyöpä ja eturauhassyöpä. Hormonihoitoja voidaan käyttää sekä syöpäleikkauksen jälkeen liitännäishoitona parantamaan taudin ennustetta että levinneen syövän hoidossa hidastamaan syövän etenemistä.

Syövän kasvua edistävän hormonin toimintaan voidaan vaikuttaa hoidollisesti usealla eri tavalla, kuten poistamalla syövän kasvua edistävä umpirauhanen (esim. kivekset eturauhassyövän hoidossa) tai vaikuttamalla lääkkeellisesti hormonien tuotantoon (esim. abirateroni eturauhassyövän hoidossa) tai vaikutukseen syöpäsoluissa (esim. rintasyövän hoidossa käytettävä tamoksifeeni).

Kohdennetut syöpälääkkeet

Syöpäsoluissa on erilaisia rakenteita ja säätelyjärjestelmiä, jotka poikkeavat normaaleista soluista esimerkiksi erilaisten geenivirheiden takia. Kohdennetut syöpälääkkeet ovat moninainen lääkeryhmä sekä rakenteeltaan (pienimolekyyliset yhdisteet, vasta-aineet) että vaikutusmekanismeiltaan. Ne sitoutuvat esimerkiksi syövän kasvulle tärkeisiin tekijöihin ja vaikuttavat näin syöpäsolun kasvuun. Nimensä mukaisesti nämä lääkeaineet kohdentavat usein vaikutuksensa perinteisiä solunsalpaajia tarkemmin juuri syöpäsoluihin. Eri syöpäsairauksissa käytetään erilaisia kohdennettuja syöpähoitoja, mutta valitettavasti kaikkiin syöpäsairauksiin ei vielä ole löytynyt tehokasta kohdennuttua hoitoa.

Pienimolekulaarisia inhibiittoreita annostellaan yleensä suun kautta joko jatkuvana lääkityksenä tai 2–4 viikon jaksoissa. Nämä lääkkeet sitoutuvat usein joko yhteen tai useampaan entsyymiin estäen syöpäsolulle tärkeän signaalireitin toiminnan. Tällaisia lääkkeitä ovat esimerkiksi munuaissyövän hoidossa käytetyt VEGFR-estäjät ja keuhkosyövässä käytettävät EGFR-estäjät.

Monoklonaaliset vasta-aineet ovat lääkeaineita, jotka sitoutuvat esimerkiksi syöpäsolujen pinnalla oleviin valkuaisaineisiin estäen solujen normaalin toiminnan. Niiden suuren koon vuoksi ne pitää annostella joko suonensisäisesti tai ihonalaisina pistoksina. Hoito toteutetaan yleensä 1 viikon – 3 kuukauden välein. Tällaisia lääkkeitä ovat esimerkiksi B-solulymfoomien hoidossa käytetty CD20-vasta-aine rituksimabi sekä levinneen suolistosyövän hoidossa käytetty VEGF-vasta-aine bevasitsumabi.

Tavallisten vasta-aineiden rinnalle on kehitetty uudenlaisia bispesifisiä vasta-aineita, joissa yksi vasta-aine pystyy sitoutumaan kahteen eri kohteeseen. Näistä toinen voi olla syöpäsolun pinnalla esiintyvä proteiini, esimerkiksi CD20, ja toinen esimerkiksi T-imusolun pinnalla oleva kohde, kuten CD3. Näin saadaan aktivoitua T-solut syöpäsolujen kimppuun. Tällaisia vasta-aineita ovat esimerkiksi B-solulymfoomien hoidossa käytettävät CD20–CD3-vasta-aineet epkoritamabi ja glofitamabi.

Joitakin kohdennettuja syöpälääkkeitä käytetään vain, mikäli syöpäsolussa on todettu tietynlainen geenivirhe, kun taas osaa lääkkeistä voidaan antaa vaikkei mitään tiettyä geenivirhettä olisi todettukaan. Esimerkiksi HER2-vasta-ainetta trastutsumabia voidaan käyttää rintasyövän hoidossa, jos potilaan rintasyöpäkasvaimessa on todettu HER2-geenin monistuma. Sen sijaan esimerkiksi hormonireseptoripositiivisen rintasyövän hoidossa CDK4/6-estäjien käyttöä ei ohjaa mikään tietty geenivirhe.

Kohdennettujen syöpälääkkeiden haittavaikutukset

Vaikka kohdennettujen lääkehoitojen tavoite on kohdistua mahdollisimman tarkasti vain syöpäsolujen toimintoihin, on näilläkin lääkeaineilla haittavaikutuksia. Nämä haittavaikutukset eroavat usein perinteisten solunsalpaajahoitojen haittavaikutuksista, sillä esimerkiksi hiustenlähtöä ja pahoinvointia todetaan verrattain harvoin. Haittavaikutukset voivat sen sijaan kohdistua muun muassa limakalvoihin ja joskus hyvin valikoivasti tiettyjen elimistön solujen toimintoihin aiheuttaen varsin erityisiä haittoja.

Tavallisia kohdennettujen lääkeaineiden haittoja ovat esimerkiksi suun limakalvojen kuivuminen, ripuli, ihottuma ja verenpaineen nousu.

Harvinaisempia haittoja ovat esimerkiksi melanooman hoitoon käytettävien B-Raf-estäjien aiheuttama suurentunut pahanlaatuisten ihokasvainten riski tai kroonisen lymfaattisen leukemian ja manttelisolulymfooman hoidossa käytettävään ibrutinibiin liittyvä suurentunut eteisvärinän riski.

Immunologiset lääkehoidot

Syöpäsolut kykenevät estämään elimistön puolustusjärjestelmän eli immuunipuolustuksen toimintaa niin, ettei se kykene tunnistamaan ja tappamaan syöpäsoluja. Immunologisilla lääkkeillä aktivoidaan immuunipuolustus hyökkäämään syöpäsolujen kimppuun ja tappamaan niitä. Niiden vaikutuskohteena ovat siis muista hoidoista poiketen ensisijaisesti nimenomaan puolustusjärjestelmän solut ja niiden aktivointi syöpää kohtaan.

Nykyään käytetyimpiä syövän immunologisia lääkehoitoja ovat niin sanotut immuuniaktivaation vapauttajat kuten PD-1-vasta-aineet. Ne tulivat käyttöön ensimmäisenä levinneen melanooman hoitoon, mutta ovat osoittautuneet tehokkaiksi myös lukuisten muiden syöpien, kuten levinneen munuaissyövän, virtsarakkosyövän ja keuhkosyövän, hoidossa. Melanoomassa immunologinen hoito on käytössä myös liitännäishoitona leikkauksen jälkeen osalla potilaista. Lisäksi immunologisia hoitoja on käytössä myös neoadjuvanttiasetelmassa, ja niiden käyttö on edelleen lisääntymässä. Tällä hetkellä käytössä olevat immuuniaktivaation vapauttajat ovat rakenteeltaan vasta-aineita, ja niitä annostellaan suonensisäisesti yleensä 2–6 viikon välein. Niitä voidaan yhdistää myös solunsalpaajahoitoon tai käyttää yhdessä pienimolekulaaristen inhibiittoreiden kanssa.

Immunologisten lääkehoitojen haittavaikutukset

Immuuniaktivaation vapauttajien haitat johtuvat immuunipuolustuksen hyökkäyksestä elimistön normaaleja kudoksia ja soluja kohtaan. Nämä haitat muistuttavat autoimmuunisairauksia, ja melkein mikä tahansa elimistön kudos voi olla niiden kohteena.

Tavallisimpia haittoja ovat ihottumat sekä keuhko-, maksa- ja suolistotulehdukset. Haittoja hoidetaan tavallisimmin kortisonihoidolla. Joissain harvinaisemmissa tapauksissa haittavaikutus voi olla pitkäaikainen ja vakava tai johtaa jopa kuolemaan.

CAR-T-soluterapia

Immuunipuolustusta käytetään hyväksi myös CAR-T-soluterapiassa, jossa potilaan T-imusoluja kerätään talteen verenkierrosta ja niitä muokataan laboratoriossa niin, että T-imusolu tunnistaa ja tappaa syöpäsolun. Muokkauksen jälkeen T-imusolut palautetaan potilaan verenkiertoon. Hoito toteutetaan siihen erikoistuneissa sairaaloissa ja vaatii yleensä vähintään parin viikon sairaalassaolon.

CAR-T-soluhoito on käytössä joissakin leukemioissa ja lymfoomissa, kuten diffuusissa suurisoluisessa B-solulymfoomassa tilanteessa, jossa muut hoitovaihtoehdot eivät enää ole tehokkaita. Hoitoon voi liittyä vakavia, tehohoitoa vaativia ja jopa kuolemaan johtavia haittavaikutuksia, kuten sytokiinivapautusoireyhtymä, minkä vuoksi hoitoa voidaan harkita vain osalle potilaista heidän yleiskuntonsa ja perussairaudet huomioiden.