Lapsen levottomuus

Lasten tarkkaavuuden, tunteiden ja käyttäytymisen säätelytaidot kehittyvät asteittain varhaislapsuudesta lähtien. Pienet lapset ovat usein vilkkaita, lyhytjänteisiä ja impulsiivisia normaalistikin kehittyessään. Kehityksen nopeudessa on suuria yksilöllisiä eroja, joihin voivat vaikuttaa muun muassa lapsen temperamentti ja kasvuympäristö. Vielä koulua aloittavilla lapsillakin levottomuus on melko yleistä. Lapsen kehitystä tukevat riittävä uni, liikunta, leikki ja etenkin riittävä vuorovaikutus aikuisten kanssa. Lapsi hyötyy siitä, että hänen kanssaan esimerkiksi pelataan lautapelejä, liikutaan yhdessä ja tehdään erilaisia arjen askareita.

Ympäristö ja tilanne vaikuttavat toimintakykyyn. Satunnaiset keskittymisen vaikeudet ovat tavallisia kaikenikäisillä esimerkiksi väsyneenä tai jännittävissä tilanteissa. Lapsilla myös runsaat häiriötekijät, kuten hälyäänet, lisäävät levottomuutta ja keskittymisen vaikeuksia. Pitkien ja moniosaisten ohjeiden noudattaminen on lapsille usein vaikeaa, sillä lapsen työmuisti on suppeampi kuin aikuisilla. Lapsen tavallisesta poikkeava levottomuus ja keskittymisen vaikeudet voivat selittyä esimerkiksi univaikeuksilla, puheen tai motoristen taitojen kehityksen hitaudella tai vaikkapa kutisevan ihon aiheuttamalla hankalalla ololla. Huono näkö tai kuulo voi tehdä koulunkäynnin hankalaksi. Myös perheessä tapahtuvat asiat, kuten vanhempien keskinäiset riidat tai muutto, voivat aiheuttaa levottomuutta. Lisäksi kouluikäisellä tavallisia levottomuuden syitä ovat oppimisvaikeudet ja koulukiusaaminen.

Milloin hoitoon?

Jos vanhemmalla herää huoli lapsen keskittymisestä, levottomuudesta tai impulsiivisuudesta, on hyvä ensin varmistaa, että lapsi nukkuu ja liikkuu riittävästi, ruokailut ovat säännöllisiä ja digilaitteiden käyttö maltillista. Mielenterveystalo-sivuston omahoito-ohjelmat tarjoavat käytännöllisiä ohjeita lapsen toimintakyvyn tukemiseen. Vanhemmat voivat saada ohjausta ja tukea myös perheneuvolasta.

Ongelmien edelleen jatkuessa yhteyttä voi ottaa lapsen iän mukaisesti neuvolaan, kouluterveydenhuoltoon, perheneuvolaan tai perusterveydenhuoltoon tutkimusten käynnistämiseksi. Monimutkaisemmissa tilanteissa arvio saattaa tapahtua erikoissairaanhoidon yksikössä esimerkiksi lastenpsykiatrialla.

ADHD lapsella

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD, lyhenne englanninkielisestä nimityksestä attention deficit hyperactivity disorder) on oireyhtymä, jossa esiintyy keskittymisvaikeuksia, yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta. Oireita on paljon, ja ne aiheuttavat haittaa lapsen toiminnalle kotona ja koulussa. Häiriö ilmenee yleensä jo lapsuudessa ja jatkuu osalla nuoruuteen ja aikuisikään asti. Oireet voivat painottua yksilöllisesti: toisilla korostuu tarkkaamattomuus, toisilla yliaktiivisuus ja impulsiivisuus, ja joillakin voi esiintyä kaikkia näitä oireita (kuva ). Häiriön ilmenemismuodot on nimetty oirekuvan mukaisesti tarkkaamattomuuspainotteiseksi, yliaktiivis-impulsiiviseksi ja yhdistetyksi ilmenemismuodoksi.

ADHD:n esiintyvyydeksi arvioidaan lapsilla ja nuorilla noin 8 %. Usein ADHD tunnistetaan kouluiässä, joskus jo ennen sitä tai vasta nuoruudessa. ADHD:ta todetaan useammin pojilla ja miehillä kuin tytöillä ja naisilla. Eroon voi vaikuttaa se, että pojilla oireyhtymä ilmenee yleisemmin yliaktiivisuus- tai impulsiivisuusoireina, jotka ovat ulkoapäin herkemmin havaittavissa. ADHD:ta voidaan hoitaa psykososiaalisilla menetelmillä ja tarvittaessa myös lääkehoidolla.

ADHD:n taustasyyt

ADHD on taustaltaan monitekijäinen häiriö. Yksilöllisen oirekuvan kehittymiseen vaikuttavat yhdessä perimä, biologiset ja psykososiaaliset tekijät sekä niiden keskinäinen monensuuntainen vuorovaikutus. Useiden geenien on osoitettu lisäävän ADHD:n esiintymisen todennäköisyyttä, mutta mikään yksittäinen geeni ei kuitenkaan selitä ADHD:ta. Alttius ADHD:lle on voimakkaasti periytyvä, ja ADHD-oireisen henkilön lähisukulaisilla onkin keskimääräistä useammin tämä oireyhtymä.

Suurentuneeseen ADHD:n riskiin on liitetty myös muun muassa sikiöaikainen altistuminen äidin tupakoinnille, alkoholinkäytölle ja voimakkaalle stressille sekä äidin ylipaino, mutta asiassa on lukuisia sekoittavia tekijöitä. Samoin lapsen hyvin pieni syntymäpaino, synnytyskomplikaatiot, vastasyntyneen hapenpuute ja veren pieni glukoosipitoisuus ovat tilastotutkimuksissa yhdistyneet ADHD:hen. Perhetilanteen ongelmat tai muut lapsen ja aikuisten välisen vuorovaikutuksen ongelmat, kuten kaltoinkohtelu, voivat lisätä lapsen levottomuutta sekä muun muassa uhmakkuus- ja käytöshäiriön riskiä, mutta ne eivät yksinään aiheuta ADHD:ta.

Pienen lapsen runsas digilaiteaika voi heikentää taitojen kehitystä ja lisätä lyhytjänteisyyttä, levottomuutta ja käytösoireita, etenkin jos digilaitteen parissa vietetty aika syrjäyttää kehitykselle välttämättömiä asioita, kuten vuorovaikutusta vanhempien kanssa, liikuntaa, leikkiä ja unta. Myös sisältö ja käyttötapa vaikuttavat, sillä nopeatempoisten videoiden passiivinen katsominen vaikuttaa olevan haitallisempaa kuin esimerkiksi aktiivinen liikuntapelien pelaaminen. Runsas digilaitteiden käyttö ja altistuminen sosiaalisen median ADHD-aiheisille sisällöille lisäävät myös isommilla lapsilla ja nuorilla itsearvioituja ADHD-oireita.

ADHD:n oireet lapsilla

ADHD:n toteaminen lapsilla

ADHD:n tutkiminen perustuu lapsen kehityksen, toimintakyvyn ja kokonaistilanteen arvioimiseen vanhemmilta, varhaiskasvatuksesta tai koulusta ja mahdollisesti muilta aikuisilta saatavan tiedon ja lapsesta tehtyjen havaintojen perusteella. Oireiden esiintymistä eri ympäristöissä voidaan selvittää esimerkiksi kyselylomakkeiden avulla, mutta diagnoosi ei perustu vain kyselylomakkeiden pistemääriin. Tarvittaessa diagnostista arviota voidaan täydentää esimerkiksi psykologin tai puhe- tai toimintaterapeutin tutkimuksella.

ADHD:ta ei voida diagnosoida laboratoriokokeella tai aivojen kuvantamistutkimuksella, mutta joskus myös näitä tutkimuksia tarvitaan mahdollisten muiden sairauksien selvittämiseksi.

Tutkimuksissa on olennaista erottaa muut seikat, jotka voivat aiheuttaa ADHD:ta muistuttavia oireita. Sellaisia voivat olla erilaiset oppimishäiriöt, kehitykselliset viiveet, univaikeudet, masennustilat ja erilaiset muut sairaudet. Levottomuutta ja keskittymisvaikeuksia voivat aiheuttaa myös esimerkiksi luokan levottomuus, oppimisympäristön häiriötekijät, koulukiusatuksi tuleminen tai perheen sisäiset ongelmat ja kriisit. Lapsen ikä ja kehitystaso tulee ottaa arviossa huomioon, sillä esimerkiksi pienet lapset ovat normaalistikin kehittyessään vilkkaita ja lyhytjänteisiä.

ADHD:n hoito lapsilla

Häiriön oireita ja sen aiheuttamia ongelmia voidaan helpottaa monin erilaisin keinoin (kuva ). Oireiden hoito on tärkeää, koska oireyhtymään liittyy suurentunut koulunkäyntivaikeuksien sekä mieliala-, käytös- ja päihdehäiriöiden riski. ADHD:n oireiden lievittyminen parantaa usein elämänlaatua ja on osa mahdollisten muiden häiriöiden hyvää hoitoa. Riittävä tieto oireiden syystä vähentää väärinkäsityksiä ja väärin kohdentuvaa ohjausta. Aikuisten on tärkeää muistaa, että ADHD-oireet eivät johdu lapsen tai nuoren laiskuudesta tai ilkeydestä.

Lääkehoito

Etenkin hankalampien oireiden hoidossa on usein hyötyä lääkkeistä. Lääkehoitoa osana kokonaishoitoa suositellaan, jos ADHD-oireista aiheutuu selkeää haittaa eivätkä muut hoitomuodot riitä.

ADHD-lääkkeiden tarkoitus on vähentää oireita ja parantaa elämänlaatua, mutta ne eivät poista oireita pysyvästi. ADHD-lääkkeiden vaikutus perustuu aktiivisuutta ja tarkkaavuutta säätelevien hermoyhteyksien ja aivoalueiden toimintojen aktivoimiseen. ADHD-lääkkeiden teho ja turvallisuus on osoitettu tutkimuksissa, ja suurin osa lääkkeitä kokeilevista saa niistä merkittävän hyödyn.

Useimmiten käytetään joko niin sanottuja stimulanttilääkkeitä (esim. metyylifenidaatti ja lisdeksamfetamiini). Niiden vaikutus alkaa 30–60 minuutin kuluessa ja kestää valmisteen mukaan 4–12 tuntia. Muita lääkkeitä ovat atomoksetiini sekä quanfasiini, joiden vaikutus kestää tasaisesti koko vuorokauden. Stimulanttilääkkeistä voi tarvittaessa pitää taukoja esimerkiksi lomalla, kun taas atomoksetiinia ja guanfasiinia tulee käyttää säännöllisesti.

Lääkehoito aloitetaan pienellä annoksella, jota nostetaan viikon–kahden välein. Tavoitteena on löytää sopiva annos, jolla on hyvä teho oireisiin. Sitä, tehoaako tietty lääke juuri tietyn henkilön ADHD-oireisiin, tai mikä annos on sopiva, ei voida etukäteen tietää. Jo ensimmäinen kokeiltu lääke voi olla tehokas, kun taas joskus vasta toinen tai kolmas lääke tehoaa. Joskus lääke joudutaan vaihtamaan haittavaikutusten vuoksi. Huolellinen ja yksilöllinen sopivan annoksen ja valmisteen etsiminen on olennainen osa lääkehoidon parhaan tehon saavuttamista.

Lääkehoitosuunnitelma tehdään aina yksilöllisesti, ja se tulee tarkistaa säännöllisesti lääkärin vastaanotolla. Kaikessa lääkehoidossa on ensiarvoisen tärkeää seurata hoidon tehoa ja mahdollisia haittavaikutuksia. Seuranta perustuu oireiden kartoitukseen ennen hoitoa ja sen aloittamisen jälkeen sekä hoidon aikana säännöllisesti. Usein vanhempien ja koulun aikuisten huomiot lääkkeen vaikutuksesta antavat riittävästi tietoa. Tarvittaessa on mahdollista pitää myös sovittu lääketauko. Sillä saadaan selville, ilmeneekö oireita edelleen ilman lääkettä, onko lääke edelleen tarpeellinen sekä liittyvätkö mahdolliset haitat juuri kyseiseen lääkkeeseen.

Tavallisimmat haittavaikutukset ovat ruokahalun heikkeneminen, pulssitason ja joskus verenpaineen lievä nousu, univaikeudet, päänsärky ja erilaiset vatsavaivat. Joillakin lapsilla lääkehoito voi lisätä ärtyisyyttä tai alakuloa, jolloin on perusteltua kokeilla toista lääkettä. Seurannan aikana arvioidaan haittavaikutuksia ja annoksen riittävyyttä. Lapsilla seurataan pituuden ja painon kehitystä sekä lääkkeen aloituksen ja annosnostojen yhteydessä pulssia ja verenpainetta. Näitä seurataan, jotta varmistutaan, ettei lääkkeestä ole pitkäaikaisessakaan käytössä haittaa.

Osalla lapsista ja nuorista lääkehoidon tarve vähenee ajan myötä, mutta osa tarvitsee lääkehoitoa pitkään. Jo lopetettu lääkehoito voidaan aloittaa myöhemmin tarvittaessa uudelleen, jos oireiden aiheuttama haitta lisääntyy. Lääkehoidon jatkamista nuoruus- ja aikuisiässä voidaan sekä kliinisen kokemuksen että tutkimustiedon perusteella pitää turvallisena, kunhan riittävästä seurannasta huolehditaan.

Paras hoitotulos saavutetaan, kun lääkehoitoon yhdistetään muita tarpeelliseksi arvioituja hoitokeinoja. Onnistunut lääkehoito lisää myös kykyä ja mahdollisuutta hyötyä lääkkeettömistä elämänhallinnan parantamiseen tähtäävistä keinoista, kuten ohjauksesta ja itseavusta esimerkiksi omahoito-ohjelmien avulla. Joidenkin kohdalla muuttuneet arjen rutiinit vähentävät myöhemmin lääkehoidon tarvetta.