Kenen harrastuksesta onkaan kyse?

Perheessänne on kolme liikunnallisesti lahjakasta miestä: yksi heistä on ainakin fyysisesti aikuinen, kaksi on pikkupoikia. Pojista nuorempi täyttää isän toiveet. Vaikka hän on vasta nelivuotias, hän on jo innostunut useammastakin palloilulajista. Mihin hän vielä ehtiikään! Isoveli on ketterä ja viihtyy pelikentälläkin kun sinne asti pääsee, mutta harjoituksiin lähteminen on vaikeaa ja sujuu vain pakottamalla. Olet väsynyt pakottamiseen. Isä puolestaan on pettynyt esikoiseensa eikä löydä hänestä mitään hyvää sanottavaa.

Tulkitsen esikoisen haluttomuuden protestiksi isän väheksyvää ja kriittistä asennetta kohtaan. Poikahan on kiinnostunut ja kyvykäs liikkuja ja näyttää unohtavan vastahankaisuutensa kentälle päästyään. Vaikeuksia on tiedossa, ellei muutosta tapahdu, ja muutoksen on lähdettävä isästä. Hän saa kaikin mokomin rakastaa urheilua ja olla kova pelimies, mutta hänen on muistettava olevansa ennen kaikkea aikuinen. Isän on siedettävä, että poika ei ole hänen jatkeensa tai klooninsa vaan ihan omanlaisensa kasvava lapsi. Jos hän vertailee veljeksiä toisiinsa ja esikoista omaan ihannemielikuvaansa, seurauksena on pahaa mieltä ja pettymystä kummallekin osapuolelle, ja pojan mielessä yhä kasvavaa vihaa isää kohtaan.

Moni poika on joutunut kokemaan, ettei kelpaa isälleen, koska isä asettaa hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Isä ei tunnu tajuavan, että lapsi ei ole hänen klooninsa vaan hänestä erillinen ja erilainen olento. Usein vaatimukset pohjautuvat isän omiin, aikanaan täyttymättä jääneisiin haaveisiin. Ehkä hän itse halusi joskus olla pallokentän tai kiekkokaukalon tähti, mutta siitä ei syystä tai toisesta tullut mitään?

Kaiken harrastamisen olisi oltava ennen muuta hauskaa ja ainakin periaatteessa vapaaehtoista. Jokaista lasta pitää toisinaan patistella harjoituksiin, onpa kyseessä jalkapallo tai viulunsoitto. Jatkuva pakottaminen tuhoaa ilon koko touhusta. Vastustus on terve ja luonnollinen reaktio, eikä sitä saa nujertaa. Asioiden tärkeysjärjestystä on hyvä pohtia perusteellisesti ennen kuin mukavan pikkupojan itsetuntoon on tullut syviä lommoja.

Pienen urheilijatytön valmentajat vaativat, että hänen pitäisi pystyä yöpymään harjoitusleirillä ilman vanhempiaan. Ilmeisesti he tulkitsevat epäluottamuslauseeksi, että tuollaista vuorenlujaa luottamusta heihin ei vielä ole kehittynyt.

Sanot, että valmentajat ovat nuoria ja kunnianhimoisia. Näin varmaan on, mutta lapsen kehityksestä he tietävät ihan liian vähän. Minulta on kysytty monta kertaa, missä iässä lapsi voi olla yksin kotona aamulla tunnin tai kaksi vanhempien lähdettyä työhön, jos koulu alkaa tavallista myöhempään. Sellaiseen kysymykseen ei voi antaa vastausta. Kyse ei ole ikävuosista vaan lapsen persoonallisuudesta. Podin itse raastavaa koti-ikävää vielä kymmenvuotiaana ollessani muutaman päivän serkkujen luona ja erossa vanhemmistani.

Lasta on ehdottomasti kuunneltava, eikä hänelle saa aiheuttaa kipeää erokokemusta valmentajien aivoitusten tähden. Hänen käytöksensä ei ole merkki mistään reippauden puutteesta, enkä nimittäisi sitä edes ujoudeksi. Ehdotuksesi, että otat leiriltä huoneen ja yövyt siellä tytön kanssa, on oivallinen.

Liian kiltti pallokentälle?

Poika luultavasti kuuluu "hitaasti lämpiäviin" lapsiin. He tarvitsevat kaikkeen enemmän aikaa kuin muut. Melkein kuulee, miten aivot raksuttavat päänupissa ja prosessoivat uutta informaatiota. Pelikentän laidalla pientä miestä riepottelee kaksi voimaa: toinen vetäisi kentälle, toinen kehottaa odottelemaan ja tekemään huomioita. Kun päätös alkaa olla tehtynä, toiset ovat korjanneet kamppeensa ja lähteneet kotiin. Siis eräänlainen pikkuhämäläinen tämä teidän pohdiskelijanne.

Tällaiset lapset jumittuvat usein sitä pahemmin, mitä enemmän heitä patistelee. Taipumuksesta sulatella asioita toisinaan tuskastuttavan kauan ei pidä laskea leikkiä, eikä lasta saa nolata. Sanoisin pojalle ymmärtäväni, että hän tahtoisi kentälle toisten mukaan mutta että häntä ujostuttaa mennä sinne. Jos vaikka ei osaa ja toiset nauravat! Kysyisin, haluaisiko hän mennä toistekin katselemaan muiden peliä ja jatkaisin sanomalla, että onneksi kuusivuotiaalla on edessään monta vuotta, jolloin aloittaa harrastaminen. Jonakin päivänä hän on valmis menemään kentälle, mutta hänen on saatava itse päättää oikeasta ajankohdasta.

Kuvauksenne perusteella esikoispoikanne on hyvin ja monipuolisesti kehittynyt lapsi, joka on ehkä poikkeuksellisen lämminsydäminen ja empaattinen. Hänellä on hyviä liikunnallisia valmiuksia ja taitoja, mutta kilpaileminen ei häntä sytytä. Hän pystyy jopa iloitsemaan vastapelaajansa voitosta. Tästä voisi kehitellä monenmoisia, asiattomia "oidipaali-irrotteluja", onhan seitsenvuotias poika hiljattain luopunut toiveestaan valloittaa äiti isältä ihan vain itselleen. Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan poika nöyrtyy tunnustamaan pienuutensa ja myöntämään häviönsä, äiti kun on ja pysyy isän partnerina. Kilpailemisessa on siis monenlaisia riskejä, ja varovaisuus voi olla paljon viisaampaa kuin isotteleminen. Saattaa nimittäin tulla pahasti turpiin.

Uskokoon ken tahtoo. Hyväksyn mielelläni sellaisenkin selityksen, että lapsi vain on perinyt herttaiset geeninsä jommaltakummalta tai molemmilta vanhemmiltaan ja ansaitsee joskus leipänsä olemalla ammattimaisesti kiltti ja empaattinen kaltoin kohdelluille ihmisille. Jos hän nauttii liikunnasta ja harrastaa monia lajeja mielellään, en olisi lainkaan huolissani kilpailuvietin vähäisyydestä. Hän joutuu kylläkin kestämään sen tosiasian, että jalkapallossa pitää kilpailla, ja jos eläytyy liiaksi sen pelaajan tunteisiin, jolta juuri on vienyt pallon, kannattaa ehkä vaihtaa lajia. Poikanne ei ole alisuoriutuja vaan aivan mainio tapaus.