D-dimeeri on verihyytymää muodostamassa olevan valkuaisaineen, fibriinin, hajoamistuote, jota vapautuu verenkiertoon verihyytymän liuetessa.

Tavallisin syy D-dimeerin tutkimiselle on jalan laskimotukoksen tai keuhkoveritulpan epäily. Sen avulla pystytään melko luotettavasti poissulkemaan laskimotukos ja keuhkoveritulppa silloin kun tukoksen todennäköisyys ei ole suuri. Normaalialueella oleva tulos poissulkee tukoksen n. 95 % todennäköisyydellä.

Koholla oleva D-dimeeri ei kuitenkaan läheskään aina merkitse, että potilaalla todella on tukos, sillä vain noin puolelta potilaista, joilla on koholla oleva D-dimeeripitoisuus, voidaan kuvantamismenetelmällä osoittaa tukos. Arvo voi olla koholla laskimotukosten ja laaja-alaisten valtimotukosten lisäksi vaikeissa tulehduksissa, eräiden syöpäsairauksien yhteydessä sekä tapaturmien, leikkauksien ja merkittävien verenvuotojen yhteydessä.

Keuhkoembolian ja syvän laskimotukoksen diagnostiikassa D-dimeerin raja-arvoja pohditaan myös suhteutettuna tukoksen ennakkotodennäköisyyteen ja potilaan ikään. Jos ennakkotodennäköisyys on pieni D-dimeerin raja-arvona voidaan pitää 1,0 mg/l. Jos ennakkotodennäköisyys on kohtalainen, voidaan käyttää ikäriippuvaista päätösrajaa. Käytännössä, jos epäillään tukoksen olevan hyvin todennäköinen, tehdään yleensä suoraan kuvantamistutkimuksia eikä D-dimeeri tutkimusta tarvita. Raskauden aikana D-dimeeripitoisuus usein nousee raskaustilan vaikutuksesta, eikä tulosta siksi pysty tulkitsemaan luotettavasti.