Etusivu » Miksi eri ihmiset arvioivat riskejä eri tavalla?

Miksi eri ihmiset arvioivat riskejä eri tavalla?

Arsenikista öljyyn - 100 kysymystä ympäristöstä ja terveydestä
15.6.2020
Jouko Tuomisto

Miehet ja naiset arvioivat riskejä eri tavalla, ja viisas päätöksentekijä ottaa tämän huomioon.

Kymmenissä tutkimuksissa on osoitettu, että miehet arvioivat riskejä lievemmin ja pitävät niitä keskimäärin vähemmän merkityksellisinä kuin naiset. Tämä ei rajoitu tiettyihin riskeihin, vaan näyttää koskevan hyvin erilaisia ja erisuuruisia riskejä tupakoinnista liikenteeseen ja ydinvoimaan. Maallikkokin voisi arvailla tätä ainakin 20-vuotiaiden miesten liikennekäyttäytymisestä.

Miesten ja naisten ero käy ehkä kaikkein selkeimmin ja dramaattisimmin ilmi psykologi ja riskitutkija Paul Slovicin työryhmän vuosien mittaan tekemistä tutkimuksista. Eräässä sellaisessa on verrattu yli 1 500 henkilön suhtautumista 25:een eritasoisia vaaroja aiheuttavaan toimintoon. Erityisen kiinnostavaa oli se, että nimenomaan valkoiset miehet poikkesivat muista ryhmistä, he arvioivat kaikki riskit pienemmiksi kuin muut.

Myös ei-valkoisilla oli vähäistä sukupuolieroa, muttei täysin johdonmukaista, ja molemmat sukupuolet olivat lähellä valkoisia naisia. Valkoisten miesten ero kaikkiin muihin ryhmiin oli hyvin vakaa. Muutamassa asiassa ero näytti hiukan keskimääräistä suuremmalta. Näitä olivat esimerkiksi geeniteknologisesti kehitetyt bakteerit, torjunta-aineet ja ydinvoima, mutta erot eivät olleet suuria. Hiukan keskimääräistä pienemmältä sukupuoliero näytti esim. liikenneonnettomuuksien ja röntgenkuvauksen riskien kokemisen osalta.

Riskinottajat

Tämän kokonaistuloksen sisältä löytyi toinen mielenkiintoinen tulos. Valkoiset miehet jakaantuivat kahteen ryhmään, suunnilleen yksi kolmannes oli "riskinottajia", jotka arvioivat kaikki riskit hyvin paljon muiden arvioita pienemmiksi. Noin kaksi kolmasosaa valkoisista miehistä ei juuri poikennut valkoisista naisista eikä ei-valkoisista.

Valkoiset "riskinottajamiehet" olivat keskimääräistä paremmin koulutettuja ja parempituloisia, ja heillä oli taipumusta olla poliittisesti konservatiivisia. He uskoivat keskimääräistä enemmän yhteiskunnan instituutioihin, asiantuntijoihin ja viranomaisiin, olivat nopeita päättäjiä, eivätkä pitäneet tarpeellisina pitkälle meneviä kansalaiskeskusteluja päätettäessä yhteiskunnallisista asioista.

Mistä erot?

Tutkimuksen tekijät eivät osaa selittää havaittuja sukupuolieroja riskin arvioinnissa, mutta he arvelevat, että jos syy olisi biologinen (siis synnynnäinen ja perinnöllinen), eron pitäisi olla samanlainen ihonväristä riippumatta. Sen takia he pitävät yhteiskunnallisia selityksiä todennäköisempinä. Toisin sanoen, jos naiset ja ei-valkoiset kokevat maailman yleisvaaralliseksi paikaksi ollessaan alistetumpia ja avuttomampia, niin he ovat taipuvaisia näkemään suurempia riskejä ympärillään.

Yhden selityksen tutkijat ovat melko vakuuttavasti sulkeneet pois. Koulutus ja tieto eivät poista sukupuolieroa. Tämä on osoitettu tutkimalla mies- ja naistoksikologeja. Toksikologit ovat kemikaaliriskien arvioinnin ammattilaisia, joten sukupuolten välillä ei pitäisi olla ainakaan koulutuksesta johtuvia eroja. Silti sukupuoliero löytyy suhtautumisessa niin kemikaali- kuin muihinkin riskeihin.

On ehkä kuitenkin hätiköityä sulkea pois biologinen selitysvaihtoehto vain sillä perusteella, että valkoisilla ja ei-valkoisilla ei ole samanlaista sukupuolten välistä eroa. Väriähän ei määrää sattuma, vaan amerikkalaisessa tutkimuksessa ei-valkoinen tarkoittaa käytännössä afroamerikkalaista, eli perimältään afrikkalaiseen trooppiseen tai subtrooppiseen ilmastoon sopeutunutta väestöä. Valkoinen taas tarkoittaa käytännössä eurooppalaissyntyistä amerikkalaista. Voisiko näiden välillä olla puhtaasti kehityshistoriaan liittyviä eroja eli voisiko ympäristö kymmenien tuhansien vuosien aikana suosia syystä tai toisesta "riskinottajien" menestymistä?

Tämä ei ole aivan mahdotonta. Euroopan väestö on kehittynyt jääkauden kanssa taistellen ja viimeisen 10 000 vuoden aikana vähitellen laajentanut elinpiiriään jään vetäytyessä pohjoiseen. Elinkeinoihin on aivan keskeisesti kuulunut suuren riistan metsästys, hirvet, peurat, villisiat, karhut ja alkuaikoina jopa mammutit. Siten kivikauden työnjako on merkinnyt miesten erikoistumista metsästykseen, kalastukseen ja eräretkiin, naisten taas pähkinöiden, marjojen, siemenien ja muiden kasvituotteiden keräilyyn asuinpaikan lähiympäristössä.

Perheen elossapysymisen kannalta näissä olosuhteissa lapsia kotiympäristössä hoitavien naisten on turvallisinta välttää kaikkia riskejä. Jos jokin asia tuntuu vaaralliselta, sitä on parasta välttää. Jos se ei sitten lopulta olekaan vaarallista, syntynyt vahinko ei ole kovin suuri.

Metsästävän miehen kohdalla tilanne on aivan toinen. Jos hän ei uskalla ottaa riskejä, ei perheelle tule syötävääkään. Siten riskinotto on paradoksaalisesti yhteisön kannalta hyödyksi, ja riskinoton välttäminen edistäisi tuhoa. Niinpä evoluutiopaineen voi odottaa suosivan yhteisöjä, joissa ainakin osa miehistä suostuu ottamaan riskejä.

Ominaisuudet pysyvät tai muuttuvat ympäristön mukaan

Tunnettu tieteen popularisoija Jacob Bronowski (The ascent on man, 1973, suom. Ihmisen vaiheet) on sanonut, että Afrikan topiantiloopit ovat pysyneet kaksi miljoonaa vuotta melkein täsmälleen samanlaisina, koska niiden elinympäristö ei ole juurikaan muuttunut, mutta ihmisestä oli kaksi miljoonaa vuotta sitten vasta ensimmäinen aavistus, Australopithecus-ihmisapina. Ihminen on muuttunut dramaattisesti jopa viimeisen parinsadantuhannen vuoden aikana. Tämä johtuu muuttuvien olosuhteiden ja kriisien aiheuttamista valintapaineista. Jääkausi oli yksi tällainen kriisi. Se on pakottanut mukautumaan aivan uudenlaisiin olosuhteisiin, ja jos se on monilla muilla tavoilla vaikuttanut ihmisen kehitykseen, olisiko se voinut luoda myös eroja miesten ja naisten välille? Ja voisiko se selittää sitä, että vastaava kehitys olisi jäänyt vähäisemmäksi pienempien muutosten Afrikan olosuhteissa?

Siten uuden ja oudon pelko voisi loogisista ja ihmislajin säilymiseen liittyvistä syistä olla enemmän naisten kuin miesten sielunelämää leimaava piirre. Naiset ovat historian kuluessa kauhistuneet autoja, lentokoneita, sähkölaitteita, veden fluoridointia, ydinvoimaa, torjunta-aineriskejä ja geeniteknologiaa. Vasta sitten tekniikka hyväksytään, kun se on tullut tutuksi. Mies taas on pikkupojasta alkaen innokkaana ryntäämässä jokaisen uutuuden kimppuun, vaikka saisi joskus näpilleenkin.

Kummassakin suhtautumisessa on omat hyvät ja omat huonot puolensa, mutta olosuhteista riippuu, kumpi lopulta on vaarallisempaa – oudon asian hyväksyminen vai sen hylkääminen, rohkeus vai varovaisuus.

Aihepiirin herkkyys

Kirjoitin aiheesta kerran kolumnin päivälehteen edellä olevan tulkinnan mukaisesti. Humanistitutkija tuli melkein puhelinlankoja pitkin kiihtyneenä siitä, että olin siteerannut tyhmiä tutkimuksia ja vielä lisännyt omia yhtä tyhmiä tulkintojani mukaan. Hänen mielestään miehellä ja naisella ei ole mitään eroa. On aika kiinnostavaa, kuinka herkästi sukupuolierot tulkitaan tasa-arvokysymyksiksi.

Kuitenkin pienenä esimerkkinä jo ihan pienet lapset suhtautuvat eri tavalla väreihin, tytöt tykkäävät vaaleanpunaisesta ja pojat enemmän sinisestä. On houkuttelevaa tulkita tämä biologisena etuna. Synnytyksen jälkeen vauva on vaaleanpunainen, ja jos äidin biologia ei suosi ihastumista vaaleanpunaiseen vauvaan, tälle käy huonosti. Isän preferenssi voisi liittyä vaikka metsästykseen ja kalastukseen sinisissä vesistöissä. Ehkä ei siis kannattaisi jättää biologiaa huomiotta myöskään yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa. Kuten Yuval Noah Harari toteaa (ks. «Miksi tutkijat ovat niin epäuskoisia?»1), tiede poikkeaa muista traditioista siinä, että sillä ei ole kiveen hakattuja totuuksia. Se on valmis kyseenalaistamaan kaikki uskomukset, myös sukupuolten samanlaisuuden.