Depersonalisaatiolla (ICD-10-diagnoosikoodi F48.1) tarkoitetaan kokemusta, jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin, että ne eivät ole entisensä kaltaisia tai ovat jollakin tavoin epätodellisia. Tähän kokemukseen liittyy usein myös muita oireita, kuten mielialan muutos, keskittymisvaikeudet tai kokemus aivojen toiminnan lamaantumisesta.
Depersonalisaatioon voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näkeminen pienenä (mikropsia) tai isona (makropsia), tai henkilö kokee ulkoisen maailman outona tai epätodellisena (derealisaatio). Hän ei menetä kuitenkaan todellisuudentajuaan ja tietää kokemuksen olevan vain kuviteltu (illusorinen) eikä suinkaan totta. Kokemus voi outoudessaan olla luonnollisesti pelottava tai ahdistava.
Silloin tällöin esiintyvä depersonalisaatio ei välttämättä ole oire mistään psykiatrisesta tai ruumiillisesta sairaudesta. Niitä ilmenee sekä terveillä lapsilla että nuorilla aikuisilla.
Kohtauksittaiset depersonalisaatiokokemukset voivat joskus olla ohimolohkoepilepsian tai ohimolohkoperäisen migreenin oire. Kokemus on tavallinen myös erilaisissa dissosiatiivisissa ja traumaperäisissä häiriöissä, joissa kokemuksen arvellaan olevan reaktio tai hallintakeino erilaisille traumaattisten muistojen herättämille ahdistaville tunteille.
Marijuanan tai hasiksen polttamiseen liittyy suhteellisen usein eriasteisia depersonalisaation kaltaisia kokemuksia. Myös mielisairaudessa (psykoottisissa tiloissa) voi usein ilmetä depersonalisaation kaltaista itsen ja ympäristön outona kokemista.
Mietiskelyn tai uskonnollisten rituaalien yhteydessä depersonalisaatio- tai derealisaatiokokemukset ovat tavallisia ja osin itsesuggeroituja. Tällöin depersonalisaatio ja derealisaatio koetaan usein elämyksellisesti yhteytenä jumaluuteen tai maailmankaikkeuteen.
Erillisestä depersonalisaatiohäiriöstä puhutaan vain silloin, kun kokemukseen ei liity muita psykiatrisia häiriöitä. Depersonalisaatiohäiriölle ovat ominaisia toistuvat tai pidempään jatkuvat depersonalisaatiot, joiden yhteydessä henkilö menettää kosketuksen omaan itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen kone tai elävänsä unessa tai elokuvassa. Usein hän kokee olevansa ajatustensa, ruumiinsa tai ruumiin osiensa ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai hän ei koe kontrolloivansa liikkeitään.
Depersonalisaatiohäiriön taustalla saattavat olla lapsuudessa tai menneisyydessä koetut hyvin traumaattiset tapahtumat. Näistä tapahtumista tavalla tai toisella muistuttavat nykyhetken tapahtumat voivat laukaista depersonalisaation. Tällöin äkillinen siirtyminen toiseen persoonan tilaan on reaktio alkuperäistä traumatilannetta muistuttaneeseen tapahtumaan tai ärsykkeeseen. Näissä tilanteissa depersonalisaatiokokemuksista kärsivällä henkilöllä ei yleensä ole tietoista muistikuvaa menneisyyden traumaattisesta tapahtumasta.
Milloin hoitoon
Depersonalisaatiokokemusten ollessa tiheästi toistuvia tai pitempään jatkuvia kannattaa aina kääntyä lähiviikkojen kuluessa psykiatrin tai psykologin puoleen. Kokemusten taustalla voi olla stressaava elämäntilanne tai traumaattisia muistoja, joiden psykoterapeuttisesta työstämisestä voi olla suurta hyötyä.
Kirjallisuutta
- Huttunen MO, Kalska H (toim.). Psykoterapiat. 3. painos. Kustannus Oy Duodecim 2015.
- Lauerma H. Dissosiaatiohäiriöt. Kirjassa: Lönnqvist J, Henriksson M, Marttunen M, Partonen T (toim.). Psykiatria. 12. painos. Kustannus Oy Duodecim 2017; s. 345-356.
- Leikola A. Katkennut totuus – Traumatutkielma. Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia. Prometheus kustannus Oy 2014.
- Van der Hart O, Nijenhuis ERS, Steele K. Vainottu mieli. Traumaterapiakeskus 2009.
