Traumaperäisen stressihäiriön esiintyvyys

Näkemykset traumaperäisen stressihäiriön yleisyydestä vaihtelevat varsin suuresti. Ilmaantuvuudeksi koko eliniän aikana on arvioitu yhteisöstä ja sukupuolesta riippuen keskimäärin 1–11 %.

Hyvin voimakkaan traumaattisen tapahtuman kokeneiden keskuudessa häiriö on huomattavasti yleisempi, vaikka suurin osa heistäkin toipuu ilman pitkäkestoisia oireita. On arvioitu, että voimakkaan traumaattisen tapahtuman kokeneista enintään 20–30 %:lle kehittyy traumaperäinen stressihäiriö. Turvapaikanhakijoilla esiintyvyys on kansainvälisissä tutkimuksissa vaihdellut 11 %:sta 56 %:iin. Kidutuksen uhreista yli puolet on kärsinyt pitkäaikaisesta ja vaikeasta traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Traumaperäiselle stressihäiriölle altistavat tekijät

Häiriön aiheuttavia traumaattisia kokemuksia ovat esimerkiksi vakava auto-onnettomuus, tieto omaa henkeä uhkaavasta sairaudesta, joutuminen väkivallan kohteeksi (ryöstö, raiskaus, pahoinpitely), luonnonkatastrofi, panttivankeus, kidutus ja haavoittuminen sodassa. Traumaperäisen stressireaktion kehittyminen ei välttämättä edellytä kokemusta omasta hengenvaarasta, vaan myös toiseen ihmiseen kohdistuvan traumaattisen kokemuksen näkeminen tai tieto läheisen tai tuttavan henkeä uhkaavasta äkillisestä onnettomuudesta voi olla traumaperäisen stressireaktion taustalla.

Suurin osa ihmisistä toipuu vaikeistakin järkyttävistä tilanteista ilman pitkittyneitä oireita. Kuitenkin poikkeuksellisen voimakkaiden traumaattisten tapahtumien seurauksena traumaperäinen stressihäiriö voi kehittyä kenelle tahansa. Riskiä suurentavat tapahtuman turvattomuus, fyysinen vammautuminen ja esimerkiksi tilanteen kokeminen ihmisarvoa loukkaavaksi.

Aikaisemmat traumaattiset kokemukset, ahdistuneisuus- ja masennusalttius sekä tukiverkoston niukkuus lisäävät alttiutta sekä häiriöön että oireiden pitkittymiseen. Elimistön yksilöllinen stressin säätelykyky ja autonomisen hermoston voimakas reaktio äkilliseen stressitilanteeseen (sydämentykytys, verenpaineen kohoaminen, hikoilu) saattavat vaikuttaa traumaperäisen stressihäiriön kehittymiseen.

Traumaperäisen stressihäiriön oirekuva

Oirekuva ja oireiden voimakkuus vaihtelevat suuresti. Järkyttävän tapahtuman jälkeen on normaalia voida huonosti, ja useimmilla oireet helpottavat ajan kanssa. Häiriöksi lääkäri luokittelee tilanteen, jossa oireet aiheuttavat merkittävää haittaa henkilösuhteissa, työelämässä tai muulla tärkeällä toiminnan alueella.

Oireet voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: uudelleen kokeminen, välttely, kiihtyneisyys sekä muutokset ajattelussa ja mielialassa.

Uudelleen kokemisessa traumaattinen tapahtuma koetaan uudelleen toistuvina muisti- ja mielikuvina, tuntemuksina tai painajaisunina. Traumaattisesta tapahtumasta tavalla tai toisella muistuttavat tapahtumat, asiat tai mielikuvat herättävät voimakasta ahdistusta, ja tästä vuorostaan seuraa autonomisen hermoston aktivoitumisesta aiheutuvia ruumiillisia oireita.

Välttely ilmenee pyrkimyksenä välttää traumaattiseen tapahtumaan liittyviä tilanteita, paikkoja, keskusteluja, tunteita tai ajatuksia. Monesti ihminen yrittää torjua tapahtumaan liittyvät muistot tietoisuudestaan tai hänellä voi olla vaikeuksia muistaa joitakin keskeisiä asioita tapahtumasta.

Kiihtyneisyys tarkoittaa muun muassa ärtyneisyyttä, keskittymisvaikeuksia ja univaikeuksia. Traumaattiset muistot ja mielikuvat voivat aiheuttaa jatkuvan varuillaanolon, joka ilmenee pientenkin asioiden säikähtelynä. Kehon reaktiot (pakene/taistele/jähmety), jotka olivat tarpeellisia uhan hetkellä aktivoituvat myöhemminkin herkästi, vaikka niiden ei enää tarvitsisi.

Lisäksi ilmenee muutoksia ajattelussa ja mielialassa, kuten jatkuvaa syyllisyyden tunnetta, negatiivisia käsityksiä itsestä tai maailmasta sekä tunnottomuutta ja masentuneisuutta. Tähän voi liittyä yleisen kiinnostuksen lasku, vieraantuneisuuden tunne ja tunneilmaisujen rajoittuneisuus. Tämän tuloksena henkilö voi eristäytyä sosiaalisesti, ja hänen tulevaisuudennäkymänsä voivat kaventua. Traumaattisten kokemusten tuloksena ilmenee usein erilaisia yksittäisiä dissosiatiivisia oireita, kuten muistinmenetystä sekä derealisaatio- ja depersonalisaatio-oireita. Hankalimmillaan voi ilmetä myös dissosiatiivisia häiriöitä.

Traumaperäisen stressihäiriön kulku

Traumaperäinen stressihäiriö ilmenee useimmiten muutaman kuukauden kuluessa traumaattisesta tapahtumasta, ja useimmilla on ilmennyt akuutti stressihäiriö heti tapahtuman jälkeen. Joskus oireet ilmenevät vasta myöhemmin, useita kuukausia trauman jälkeen. Diagnoosia on pyritty rajaamaan oireiluun, joka tapahtuu maksimissaan kuusi kuukautta traumaattisen tapahtuman jälkeen, koska muutoin syy-yhteyttä on vaikeampi todeta. On kuitenkin mahdollista, että oireet alkavat vasta vuosia tapahtuman jälkeen.

Toipuminen on hyvin yksilöllistä. Noin puolella oireet lievenevät itsestään muutamassa kuukaudessa ja häviävät kokonaan 1–3 vuodessa. Noin kolmasosalla oireet kuitenkin jatkuvat, osalla huomattavasti pitempään ja joskus useita vuosia. Pitkittynyt traumaperäinen stressihäiriö lisää muiden psykiatristen häiriöiden (mm. masennustilat, unihäiriöt, alkoholismi) riskiä. Oireet voivat joskus olla niin voimakkaita ja pitkäaikaisia, että ne johtavat työkyvyttömyyteen tai esimerkiksi poliiseilla tai palomiehillä uuteen ammattiin kouluttautumiseen.

Ajan kuluessa tapahtumat aletaan yleensä hyväksyä väistämättä tapahtuneiksi. Tapahtuman sureminen voi olla rakentavaa eteenpäin kulkemista.

Uudelleenjäsentämis- tai toipumisvaiheessa ihminen pystyy hyväksymään traumaattisen tapahtuman osaksi omaa elämäntarinaansa siten, ettei se määrittele häntä. Silloin tapahtunutta ei koeta enää liian kuormittavaksi, vaan sen voidaan nähdä jopa lisänneen voimavaroja vastoinkäymisten kohtaamiseen.

Traumaperäisen stressihäiriön itsehoito

Traumaperäisen stressihäiriön oireiden kehittymisen estämiseksi tai lievittämiseksi on tärkeää, että trauman tapahduttua eri toimenpiteillä pyritään tilanteen rauhoittamiseen ja turvallisuuden tunteen lisäämiseen.

Välittömästi trauman jälkeen lepo, fyysisistä tarpeita huolehtiminen ja konkreettinen apu arjen sujumiseksi on tärkeää. Mahdolliset fyysiset vammat tulisi huomioida ja hoitaa.

Trauman tapahtumien selkeyttävä jäsentäminen voi vähentää trauman herättämää ahdistuneisuutta. Jäsentämisestä on apua etenkin silloin, kun kokee tarvetta keskustella tapahtuneesta jo akuutissa vaiheessa. Yksityiskohtaisemmat keskustelut trauman herättämistä ahdistavista tunteista saattaa olla viisasta jättää myöhäisemmäksi, erityisesti jos akuutissa vaiheessa luonnostaan ilmenevät oireet eivät ala lievittyä. Joillakin ihmisillä heti onnettomuuden jälkeen tapahtuva yksityiskohtaisempi jälkipuinti saattaa jopa suurentaa traumaperäisen stressihäiriön kehittymisen riskiä.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän ja hänen läheistensä on tärkeä ymmärtää, että oireet eivät ole tahdonalaisia ja että ne ovat tietyllä lailla luonnollisia mielen ja elimistön reaktioita elämää tai ruumiillista koskemattomuutta uhanneeseen tapahtumaan. Noin puolella oireet lievittyvät ja häviävät muutamassa kuukaudessa itsestään. Toipumisprosessia ei voi hoputtaa, vaan se tapahtuu ajan kanssa, kullakin ihmisellä omaan tahtiinsa.

Rauhallinen, hyväksyvä ja ymmärtävä suhde oireiden ilmenemiseen ja jatkumiseen helpottaa vointia ja vähentää sosiaalisen eristäytymisen ja vieraantumisen vaaraa.

Itsestä olisi hyvä huolehtia päivittäin. Turvallisista toistuvista rutiineista, kuten säännöllisestä unesta, terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta ja rentoutumisharjoituksista, voi tehdä terveellisiä tapoja. Työhön ja muuhun normaaliin elämänrytmiin palaaminen mahdollisimman nopeasti järkyttävän tapahtuman jälkeen tukee toipumista. Myös riittävästä levosta ja mielekkäästä tekemisestä huolehtiminen on tärkeää.

Päihteiden ja huumeiden käyttö voi pahentaa oireita ja vaikeuttaa toipumista. Siksi on tärkeää välttää niiden käyttöä ja hakea tarvittaessa apua päihdeongelman hoitoon.

Traumasta muistuttavien tilanteiden kohtaamisen harjoittelun tulee tapahtua pikkuhiljaa asteittain samaan tapaan kuin sosiaalisten tilanteiden peloissa. Rauhallinen keskustelu traumasta ja sen synnyttämien oireiden itsepäisyydestä edesauttaa oireista toipumista, mutta keskustelun ja ahdistavien tilanteiden kohtaamisen harjoittelun tulee tapahtua patistamatta ja oireista kärsivän tahdissa.

Toipuminen traumaperäisestä stressihäiriöstä voi olla pitkä prosessi, ja on tärkeää olla kärsivällinen ja armollinen itselleen. Pienetkin edistysaskeleet ovat merkityksellisiä, ja voi olla helpottavaa sekä voimaannuttavaa huomata kykenevänsä niihin.

Tukeva sosiaalinen verkosto voi tarjota emotionaalista tukea ja ymmärrystä vaikeina aikoina. Kannattaa olla avoin läheisille ystäville tai perheenjäsenille ja harkita vertaistuen hakemista ryhmistä tai muilta ihmisiltä, jotka ovat kokeneet vastaavanlaisen tapahtuman.

Milloin hoitoon?

Oireiden ollessa vähänkin voimakkaampia tai pitkittyessä on syytä kääntyä lähiviikkojen kuluessa terveydenhuollon puoleen. Matalan kynnyksen vaihtoehtoja ovat terveyskeskuksen psykiatrisen hoitajan tai työterveyshoitajan tai -psykologin vastaanotoille hakeutuminen. Jos oireet ovat pitkittyneet ja viittaavat selkeästi traumaperäiseen stressihäiriöön, on hyvä hakeutua myös lääkärin arvioon.

Traumaperäisen stressihäiriön hoito

Rauhoittava ja turvallinen hoitokontakti on tärkeä. Lieviä ja lyhytkestoisia häiriöitä hoidetaan myös perusterveydenhuollosta, opiskeluterveydenhuollosta ja työterveyshuollosta saatavalla psykososiaalisella tuella. Hoidon tavoitteena on lievittää oireita, parantaa toimintakykyä ja auttaa henkilöä ymmärtämään kokemaansa terveellä ja toipumista edistävällä tavalla.

Pidempikestoiset ja vakavammat häiriöt edellyttävät psykiatrin arviota. Ensisijaisena hoitona on psykoterapia, jossa hyödynnetään traumakeskeisiä psykoterapeuttisia menetelmiä. Usein käytetään esimerkiksi EMDR-terapiaa (silmänliikkeillä poisherkistäminen ja uudelleen prosessointi) tai narratiivista altistusterapiaa (NET). Joissakin tutkimuksissa on saatu hyviä tuloksia myös hypnoosista.

Pitempään kestävien ja vaikeampien oireiden hoidossa käytetään myös tarvittaessa lääkkeitä. Yleisimmin käytettyjä lääkkeitä ovat selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI-lääkkeet) ja serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjät (SNRI-lääkkeet), jotka voivat auttaa lievittämään ahdistusta, masennusta ja unihäiriöitä. Nämä voivat lievittää traumaperäisen stressihäiriön oireita, vaikka henkilö ei kärsisikään masennusoireista. Lääkehoidon tavoitteena ei ole traumaattisen kokemuksen kieltäminen tai sammuttaminen vaan oireiden hallinnan lisääminen, jotta ihminen pystyy tekemään toipumiseen tarvittavaa psyykkistä työtä.

Lyhytaikaisesti voidaan käyttää myös ahdistusoireisiin vaikuttavaa lääkitystä. Joskus myös beetasalpaajat tai klonidiini voivat helpottaa autonomisen hermoston ylivireydestä aiheutuvia oireita, kuten sydämentykytystä, vapinaa tai hikoilua.

Traumaoireisiin on olemassa myös nettiterapiaa (Mielenterveystalo.fi), joka sopii henkilöille, jotka ovat valmiita käsittelemään kokemuksiaan aktiivisesti ja itsenäisesti. Nettiterapiaan tarvitaan lääkärin lähete.