Yleistä

Tyypin 1 diabeteksen toteamisen jälkeen insuliinihoito voidaan aloittaa polikliinisesti eli ilman sairaalahoitojaksoa, jos henkilön yleiskunto on hyvä. Jos yleiskunto on heikentynyt, henkilö on alle 18-vuotias, diabetes on päässyt happomyrkytyksen asteelle tai diabeteksen puhkeamiseen mahdollisesti liittyvä muu sairaus niin vaatii, hoito aloitetaan aluksi sairaalassa.

Lääkäri antaa ohjeet insuliiniannoksista ja niiden muuttamisesta glukoosipitoisuuden mukaan. Hoidon tavoitteet ja hoitotavat sovitaan yhdessä ja yksilöllisesti. Diabeteshoitaja opettaa alkuvaiheen välttämättömät asiat (kuten insuliinikynän käytön, insuliinin hankinnan, insuliinin pistämisen, glukoosin omaseurannan, insuliinin sopivat annokset, hiilihydraattien arvioinnin, liian pienen glukoosipitoisuuden eli hypoglykemian oireet ja hoidon), jotta diabeteksen kanssa pärjää ensi viikot.

Ensimmäisen vuoden aikana käydään asteittain läpi diabeteksen omahoidossa tarvittavat taidot ja tiedot. Hoidonohjauksen ja glukoosisensoroinnin perusteella diabetesta sairastava oppii, miten glukoosipitoisuus vaihtelee eri tilanteissa ja oppii säätämään itse insuliiniannoksensa vaihtelevaan ruokailuun, liikuntaan ja erilaisiin päivärytmeihin sopivaksi.

Insuliinihoito

Tyypin 1 diabeteksessa tarvitaan perusinsuliinia, joka vaikuttaa ympäri vuorokauden ja säätää sokerin vapautumista maksasta verenkiertoon yöllä ja aterioiden välillä. Pistoshoidossa perusinsuliinina käytetään pitkävaikutteisia insuliinijohdoksia (glargin- tai degludekinsuliini). AID-pumppuhoidossa sekä perusinsuliinin että ateriainsuliinin tarve katetaan pikainsuliinilla.

Syömisen yhteydessä otetaan ateriainsuliinia aterian hiilihydraattisisällön mukaan. Ateriainsuliinina käytetään pikavaikutteisia insuliinijohdoksia (aspart-, glulis-, lisproinsuliini). Insuliini-hiilihydraattisuhde (IHS) eli yhden insuliiniyksikön kattama hiilihydraattimäärä on yksilöllinen ja voi olla erilainen eri vuorokaudenaikoina. Aikuisella tavallisesti 1 yksikkö pikainsuliinia kattaa 5–20 g hiilihydraattia. Toisinpäin ilmaistuna 10 g hiilihydraattia vaatii 2–½ yksikköä pikainsuliinia. Lapsilla insuliini-hiilihydraattisuhde lasketaan vuorokauden kokonaisinsuliinimäärän perusteella.

Tilapäisesti suurentuneen glukoosipitoisuuden korjaamiseen ennen ateriaa ja sairauspäivinä käytetään pieniä pikainsuliinin annoksia eli niin sanottua korjausinsuliinia. Insuliiniherkkyystekijä (IHT) eli yhden insuliiniyksikön glukoosivaikutuksen suuruus on yksilöllinen ja voi olla erilainen eri vuorokaudenaikoina. Aikuisella tavallisesti 1 yksikkö pikainsuliinia laskee glukoosia 1–4 mmol/l (glukoosin mittayksikkö mmol/l = millimoolia litrassa). Lapsilla insuliiniherkkyystekijä lasketaan vuorokauden kokonaisinsuliinimäärän perusteella.

Insuliinin tarve on yksilöllinen. Se vaihtelee eri vuorokaudenaikoina, eri päivinä ja jaksoittain sekä liikunnan määrän mukaan. Tavallinen koko vuorokauden yhteenlaskettu insuliinin tarve on yleensä 0,6–0,8 yksikköä ruumiinpainon kiloa kohden (esim. 70-kiloisella 42–56 yksikköä). Insuliiniherkillä, esimerkiksi runsaasti liikkuvilla ja normaalipainoisilla, tarve voi olla pienempikin ja vastaavasti insuliiniresistenteillä tarve voi olla suurempi. Useimmilla perusinsuliinin tarve on jonkin verran alle puolet (30–50 %) ja ateriainsuliinin tarve jonkin verran yli puolet (70–50 %) vuorokauden kokonaisinsuliinimäärästä.

Glukoosin omaseurannan tavoitteet

Glukoosin omaseurannassa hyvän hoidon yleistavoitteina ovat pääsääntöisesti ateriaa edeltävät arvot 4–7 mmol/l ja aterianjälkeiset arvot alle 8–10 mmol/l. Glukoosisensoroinnissa tavoitteena on taso 3,9–10,0 mmol/l vähintään 70 % sensorointiajasta. Yksittäiset, tilapäiset poikkeamat ovat tavallisia, eikä niistä tarvitse huolestua. Tilapäisesti suurentunutta glukoosipitoisuutta korjataan lisäannoksella pikainsuliinia. On myös hyvä muistaa, että verensokerimittarin tai glukoosisensorin tulos voi vaihdella noin 10 % ylös- tai alaspäin. Glukoosipitoisuuden suurentuessa tai pienentyessä nopeasti glukoosisensorin lukema voi poiketa vielä enemmän todellisesta verensokerista.

Pidempiaikaisen glukoositasapainon arvioimiseksi mitataan hoitopaikassa 2–4 kertaa vuodessa verestä punasolujen ”sokeroituminen” eli sokerihemoglobiini HbA_1c. Sokerihemoglobiinin mittayksikkö on mmol/mol eli millimoolia moolissa (aiemmin se ilmaistiin prosenttilukuna). Tavoitearvo on alle 53 mmol/mol (7 %) ilman, että glukoosi laskee välillä liian alas (eli ei esiinny hypoglykemiaa).

Insuliinihoitoon liittyy silloin tällöin hypoglykemiaa eli liian pientä glukoosipitoisuutta, koska insuliinivalmisteet vaikuttavat kaavamaisesti eivätkä tarpeen mukaan. Jos hypoglykemioita esiintyy päivittäin tai tarvitaan toisen henkilön apua hypoglykemiasta selviämiseen, pitää insuliiniannostelua muokata yhdessä hoitopaikan kanssa.

Insuliinipistokset

Yleensä vuorokaudessa tarvitaan insuliinilaadusta riippuen 1–2 perusinsuliinipistosta ja syömisten mukaan 3–5 ateriainsuliinipistosta. Nykyisten insuliinikynien ja -neulojen ansiosta pistäminen on vaivatonta ja melkein kivutonta. Insuliinin annostelu on yksilöllistä, ja oikeat annokset etsitään glukoosisensoroinnin avulla. Kaikki insuliinit pistetään ihon alle rasvakudokseen. Tavallisimpia pistopaikkoja ovat vatsa ja reisien ja pakaran alue.

Pistosajankohdat ja insuliiniannokset räätälöidään kunkin henkilön päivärytmien mukaan mahdollisimman hyvin hänelle sopiviksi. Annosten määrittelyssä kannattaa hyödyntää glukoosisensorointia ja ateriakohtaista hiilihydraattien arviointia.

Automatisoitu (AID) pumppu

Insuliinia suositellaan nykysään annosteltavaksi AID-pumpulla, joita on useita malleja. Pumppu on liitetty ihon alle kiinnitettyyn pieneen putkeen eli kanyyliin, joka vaihdetaan itse 2–7 päivän välein käytetystä mallista riippuen. AID-pumput säätelevät perusinsuliinitasoa automaattisesti antamalla erikokoisia miniannoksia (mikroboluksia) 5 minuutin välein glukoosisensorointiin, glukoosiarvojen ennustemalliin ja yksilön insuliinitarpeeseen perustuen. Ateria-annokset (bolukset) käyttäjä antaa pumpulla itse pumpun annoslaskurin avulla. AID-pumppujen toimintamallit kehittyvät jatkuvasti.

Glukoosisensorointi

Glukoosipitoisuuden omaseuranta glukoosisensorilla on välttämätöntä tyypin 1 diabeteksen hyvässä hoidossa. Ainoastaan sen avulla on mahdollista annostella insuliini vaihtelevan tarpeen mukaan.

Soluvälinesteen glukoosia mittaava sensori lähettää lukeman ja sen muutossuunnan lukulaitteeseen tai pumpun näytölle. Glukoosisensorin lukema on riittävän lähellä (± 10 %) verensokerin arvoa tasaisen verensokerin vallitessa eli esimerkiksi ennen ateriaa, jolloin sen lukeman perusteella voi annostella ateriainsuliinia. Lukeman ero ja viive verensokeriin voi olla suurempi, kun glukoosipitoisuus suurenee tai pienenee, ja se ilmoitetaan lukulaitteessa nuolilla.

Glukoosin omaseurantaan voidaan käyttää myös verensokerin pikamittaria. Sormenpäähän tehdystä pienestä pistosta syntyvä veritippa siirretään liuskalle, josta mittari lukee verensokerin arvon. Verensokerin lukemat tallentuvat mittariin, ja ne voidaan siirtää mobiilisovellukseen, tietokoneelle tai pilvipalvelimelle.

Monipistoshoidossa perusinsuliinin vaikutusta kuvaa parhaiten glukoosipitoisuuden muutos yön aikana sekä arvo ennen aamupalaa ja päiväsaikaan ennen päivällistä. Ateriainsuliinin sopivaa annosta ja ajoitusta kuvaa glukoosipitoisuuden muutos ennen ateriaa mitatusta arvosta noin 2 tuntia aterian aloittamisen jälkeen mitattuun arvoon.

Ketoaineiden seuranta

Happamia ketoaineita syntyy vereen ja erittyy virtsaan, kun elimistö polttaa rasvaa energiakseen. Normaaliksi katsottava määrä pikamittarilla on alle 0,6 mmol/l. Jos insuliini puuttuu (esim. pumppuhoidossa kanyylin tukkeutuessa) tai sitä on tarpeeseen nähden, esimerkiksi sairauspäivinä, liian vähän, rasvan poltto kiihtyy. Tällöin ketoaineiden muodostus lisääntyy. Runsas ketoaineiden määrä alkaa happamoittaa elimistöä (pH laskee), ja ilman insuliinin lisäannostelua ja nesteytystä kehittyy happomyrkytys eli ketoasidoosi.

Ketoaineita mitataan pikamittarilla verestä äkillisten sairauksien yhteydessä (kuume, ripuli yms.) tai jos glukoosipitoisuus on yli 2–3 tunnin ajan ilman selkeää syytä yli 14 mmol/l. Jos ketoaineiden määrä on selvästi suurentunut (> 3 mmol/l), on aiheellista ottaa yhteyttä omaan hoitopaikkaan ja hakeutua hoitoon vuorokaudenajasta riippumatta – ketoasidoosin riski on tuolloin suuri.

Ruoka ja syöminen

Tyypin 1 diabetesta sairastava voi syödä mieltymystensä mukaista tavallista terveellistä ruokaa. Diabeteksessa suositellaan laadullisesti samanlaista ruokavaliota kuin muullekin väestölle (ks. Ruokavalio diabeteksen hoidossa ja Terveyttä edistävä ruokavalio). Yleisiä suosituksia sovelletaan yksilöllisesti. Erillistä ateriasuunnitelmaa, diabetestuotteita tai sokeritonta ruokavaliota ei tarvita. Koska tyypin 1 diabetesta sairastavalla on suurentunut valtimotautien riski, ruoan kokonaisterveellisyyttä on arvioitava myös valtimotaudin vaaratekijöiden eli kohonneen verenpaineen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöiden ehkäisyn ja hoidon näkökulmasta.

Suositusten yleisiä periaatteita ovat:

• runsaasti kasviksia (vihanneksia, palkokasveja, marjoja, hedelmiä) ja täysjyväviljaa
• vähän ravitsemuksellisesti vähäarvoisia, sokeria ja valkoista viljaa sisältäviä ruokia ja juomia
• niukasti kovaa rasvaa (tyydyttynyttä ja transrasvaa) ja kohtuullisesti pehmeää rasvaa
• vähän suolaa
• enintään kohtuullisesti alkoholia.

Tyypin 1 diabeteksen lisäksi keliakiaa, munuaisten vajaatoimintaa, vaikeaa rasva-aineenvaihdunnan häiriöitä, vaikeaa lihavuutta tai suoliston toimintahäiriöitä sairastavat ohjataan ravitsemusterapeutille yksilöllisen ruokavalion suunnittelemiseksi.

Hiilihydraattien arviointi

Ruoan aineosista välittömästi verensokeriin vaikuttavat hiilihydraatit. Ohutsuolessa ne hajoavat ruoansulatusentsyymien vaikutuksesta sokereiksi ja imeytyvät verenkiertoon.

Aterialla annosteltavan pikainsuliinin annokseen vaikuttaa ratkaisevasti syödyn aterian hiilihydraattien määrä ja ennen ateriaa mitattu glukoosipitoisuus. Tämän vuoksi tyypin 1 diabetesta sairastavan pitää opetella arvioimaan aterioiden hiilihydraattien määriä. Ateriainsuliinin tarve on yksilöllinen, mutta karkea nyrkkisääntö on, että normaalipainoisella aikuisella, joka annostelee vuorokaudessa yhteensä 40–50 yksikköä insuliinia, 10 g hiilihydraatteja nostaa verensokeria noin 2 mmol/l ja sen "kuittaamiseen" tarvitaan 1 yksikkö insuliinia. Yksilöllisesti sopivan annostelun määrittämiseksi eri aikaan vuorokaudesta kannattaa hyödyntää glukoosisensorointia.

Esimerkkejä eri ruokalajien hiilihydraattimääristä on kuvassa . Tavoitteena on, että diabetesta sairastava osaa muuttaa ateriainsuliinin annostaan ruoan hiilihydraattimäärän ja ateriaa edeltävän verensokerin mukaan.

Liikunta ja muu ruumiillinen työ

Säännöllinen liikunta on hyödyllistä yleiskunnon ja sydänterveyden vuoksi kaikille, myös tyypin 1 diabetesta sairastavalle. Käytännössä kaikkia lajeja voi harrastaa. Kestävyysliikunta ja muu lihastyö kuluttavat sokerivarastoja ja lisäävät pistetyn insuliinin imeytymistä ja tehoa, minkä vuoksi näiden aikana tai jälkeen verensokeri voi laskea liian alhaiseksi. Alhainen verensokeri voidaan estää syömällä ylimääräistä hiilihydraattia tai vähentämällä liikunnan aikana vaikuttavan insuliinin annosta.

Alkoholi

Alkoholi estää sokerin uudismuodostusta maksassa, minkä vuoksi alhaisen verensokerin yllättäessä elimistön omat korjaustoimenpiteet jäävät vajaiksi. Alhaisen verensokerin havaitseminen helposti viivästyy, koska siihen liittyviä oireita voidaan pitää alkoholin aiheuttamina. Näistä syistä varotoimet runsaan alkoholinkäytön yhteydessä kohdistuvat alhaisen verensokerin (hypoglykemian) estämiseen.

Hoito erityistilanteissa

• Liian alhainen verensokeri (hypoglykemia)
• Ketoaineiden omamittaaminen tyypin 1 diabeteksessa