Yleistä

Jättisoluvaltimotulehduksessa suurten ja keskisuurten valtimoiden eli verta sydämestä poispäin vievien verisuonten seinämiin kohdistuu reumaattistyyppinen tulehdus. Tulehduksen seurauksena valtimoiden seinämät paksuuntuvat, mikä voi aiheuttaa paikallista verenkierron heikkenemää ja hapenpuutetta.

Jättisoluvaltimotulehdusta on kutsuttu aiemmin myös ohimovaltimotulehdukseksi ja temporaaliarteriitiksi, koska yleisimmin autoimmuunitulehdus kohdistuu nimenomaan ohimovaltimon seinämiin. Nykyään tiedetään kuitenkin, että monien muidenkin valtimoiden seinämät muun muassa pään, kaulan, kainaloiden sekä vartalon alueella voivat tulehtua.

Nimi jättisoluvaltimotulehdus tulee siitä, että mikäli valtimon seinämästä otetaan koepala, voidaan koepalassa nähdä mikroskoopilla taudille ominaisia jättisoluja.

Jättisoluvaltimotulehduksen yleisyys

Jättisoluvaltimotulehdus on yleisin verisuonten reumaattinen tulehdus länsimaissa. Sairautta esiintyy lähes ainoastaan yli 50-vuotiailla, ja yleisin se on 70-vuotiaiden keskuudessa. Kaksi kolmesta sairastuneesta on naisia.

Uusia sairastapauksia esiintyy Pohjoismaissa noin 10–20 tapausta 100 000 yli 50-vuotiasta kohti vuodessa.

Jättisoluvaltimotulehduksen syy ja riskitekijät

Tarkkaa syytä jättisoluvaltimotulehdukseen sairastumiselle ei tunneta. Ikääntyminen lisää sairastumisriskiä. Joskus tauti saattaa puhjeta tavallisen hengitystie- tai muun infektion jälkeen.

Polymyalgia rheumaticaa sairastavilla esiintyy muita enemmän jättisoluvaltimotulehdusta. Noin kuudesosalla heistä esiintyy myös jättisoluvaltimotulehdus.

Jättisoluvaltimotulehduksen oireet

Jättisoluvaltimotulehduksen tyypillisin oire on päänsärky, joka on usein jatkuvaa, jomottavaa ja monilla yöaikaan pahimmillaan. Ohimenevät kiputuikahdukset ja oireettomat jaksot niiden välillä eivät ole tyypillisiä jättisoluvaltimotulehdukselle. Yleensä kipulääkkeet auttavat päänsärkyyn huonosti. Monet potilaat kuvaavat, että päänsärky on luonteeltaan erilaista kuin kaikki heidän aiemmin kokemansa päänsärkyoireet.

Jättisoluvaltimotulehdukseen liittyy usein myös päänahan kosketusarkuus. Leukapielet saattavat väsyä ja kipeytyä syödessä (ns. leukaklaudikaatio), kun tulehduksen seurauksena purentalihakset eivät saa riittävästi verta ja happea. Joskus oireena voi olla muiden oireiden ohella myös kielen kipu ja äänen uusi käheys.

Jättisoluvaltimotulehdukseen liittyvät usein myös selvät tulehduksen yleisoireet, kuten kuume ja yleiskunnon selkeä heikentyminen viikkojen tai kuukausien aikana (voimattomuus, masennus, laihtuminen, yöhikoilu). Tulehdusarvot ovat usein selvästi koholla, ja useilla potilailla on tulehduksen aiheuttamaa anemiaa. Joskus jättisoluvaltimotulehdus esiintyy ainoastaan pään ulkopuolisissa valtimoissa, jolloin potilaalla ei yleensä ole päänsärkyä tai muita pään alueen oireita. Tauti voi tuolloin ilmetä yksinomaan yleisoirein kuumeiluna, yleiskunnon heikkenemisenä ja selvänä tulehdusarvojen nousuna.

Jättisoluvaltimotulehdus voi myös ahtauttaa silmänpohjaan ja näköhermolle kulkevaa valtimoa ja näin aiheuttaa merkittäviä näköoireita: äkillisesti alkavia näkökenttäpuutoksia tai jopa täydellistä näönmenetystä. Jättisoluvaltimotulehdus onkin hoitamattomana yleisimpiä äkillisen sokeutumisen aiheuttajia. Harvemmin potilailla voi myös esiintyä kaksoiskuvia, kun tulehdus ahtauttaa silmänliikuttajalihaksiin meneviä verisuonia.

Noin puolella potilaista on samanaikaisesti lihasreumaan eli polymyalgia rheumaticaan sopivat oireet: hartia-alueen ja lantionalueen symmetrinen jäykkyys ja kipu. Yläraajojen nosto olkapäiden tason yläpuolelle voi olla vaikeutunutta. Aamuisin ja levon jälkeen liikkeelle lähtiessä potilailla voi olla hyvin merkittävää jäykkyyttä ja liikkeellelähtövaikeutta.

Milloin hoitoon?

Jättisoluvaltimotulehdus edellyttää nopeaa hoitoa. Hoitamattomana tauti voi aiheuttaa pysyviä näkövaurioita, jopa sokeutumisen.

Jos oireet sopivat jättisoluvaltimotulehdukseen, on syytä hakeutua kiireellisesti terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Mikäli tilanteeseen liittyy näköhäiriöitä, tulee hakeutua heti päivystykseen.

Terveyskeskuslääkäri tai päivystävä lääkäri voi tehdä alkututkimukset, ja usein otetaan myös laboratoriokokeita. Jos tulehdusarvot ovat merkittävästi koholla ja oireet sopivat jättisoluvaltimotulehdukseen, tekee lääkäri kiireellisen lähetteen reumatologille tai sisätautilääkärille. Mikäli potilaalla on jo näköhäiriöitä, tehdään jatkotutkimukset usein sairaalassa ja tarvittaessa konsultoidaan myös silmälääkäriä.

Jättisoluvaltimotulehduksen toteaminen

Jättisoluvaltimotulehduksen diagnoosi tehdään edeltävien oireiden ja laboratoriotutkimusten ja kuvantamistutkimusten tai valtimosta otetun näytepalan perusteella.

Laboratoriokokeissa lasko eli "senkka" ja veren tulehdusarvo CRP ovat usein selvästi koholla. Myös AFOS-arvo voi olla suurentunut. Useilla potilailla on aiempaa alhaisempi hemoglobiini ja suurentunut verihiutaleiden määrä.

Ensisijainen diagnostinen menetelmä on ohimovaltimoiden sekä tarvittaessa kainalovaltimoiden ultraäänitutkimus, jonka voi tehdä joko reumatologian erikoislääkäri tai radiologi riippuen paikallisesti sovitusta työnjaosta ja osaamisesta. Myös positroniemissiotomografiatutkimuksella eli PET-TT-tutkimuksella voidaan nähdä verisuonten seinämien tulehdus, erityisesti jos tulehdusta on myös suurissa valtimoissa, kuten aortassa.

Diagnoosin varmistamiseksi kaikki kuvantamistutkimukset tulee tehdä muutamien päivien sisällä mahdollisen glukokortikoidihoidon aloituksesta, koska muutokset voivat poistua valtimoista nopeastikin hoidon aloittamisen jälkeen.

Mikäli kuvantamistutkimuksissa ei löydetä vakuuttavaa tulehdusta, mutta epäily taudista on edelleen vahva, voidaan ohimovaltimosta ottaa kirurgisesti koepala, niin sanottu ohimovaltimobiopsia. Sen ottaa asiaan perehtynyt lääkäri paikallispuudutuksessa. Näyte pyritään ottamaan muutamien päivien tai viimeistään viikon sisällä mahdollisen kortisonihoidon aloituksesta.

Jättisoluvaltimotulehduksen hoito

Jättisoluvaltimotulehduksen hoitona käytetään suuriannoksista glukokortikoidi- eli kortisonihoitoa. Jos tautiin liittyy näköhäiriöitä, hoito aloitetaan usein suonensisäisellä glukokortikoidilla, muissa tapauksissa hoito tabletteina suun kautta riittää. Jättisoluvaltimotulehdus vaatii vähintään vuoden, yleensä 1,5–2 vuoden kortisonihoidon. Ainakin viidesosalla potilaista hoitoa joudutaan jatkamaan pidempäänkin.

Pitkäaikaiseen glukokortikoidilääkitykseen yhdistetään usein myös vatsaa suojaava lääkitys sekä D-vitamiini- ja kalsiumlääkitys. Usein harkitaan myös osteoporoosilääkitystä.

Jos glukokortikoidihoidolla ei saavuteta riittävää tehoa, voidaan hoitoon harkita yhdistettäväksi metotrekstaatti tai atsatiopriini. Hoitona voidaan vaikeissa tapauksissa tai kortisonin aiheuttaessa vaikeita haittoja harkita myös biologisia lääkkeitä, kuten tosilitsumabia tai JAK-estäjä upadasitinibia.

Hoito ja hoidon tehon seuranta toteutetaan yleensä reumatologian ja sisätautien erikoislääkäreiden toimesta. Näköhäiriöitä aiheuttanutta tautia seuraa usein myös silmälääkäri.