Pakko-oireisen häiriön oireita ovat pakkoajatukset ja -toiminnot. Pakko-oireinen häiriö alkaa yleensä nuoruusiän lopulla tai varhaisaikuisuudessa. Se kestää usein vuosia, ja sen taustalla on nykykäsityksen mukaan ainakin osin keskushermoston serotoninergisten hermoverkostojen toimintahäiriö.

Pakkoajatukset ovat pakonomaisesti mieleen tulevia ahdistavia ajatuksia, mielikuvia, ideoita tai pelkoja. Usein ne liittyvät aggressioihin, seksiin, likaisuuteen, terveyteen, uskontoon, vahingontekoon tai onnettomuuksiin. Pakkoajatuksia kuvataan usein minälle vieraiksi eli ajatuksiksi, jotka eivät tunnu omilta ja joita on vaikea olla ajattelematta. Pakkotoiminnot ovat puolestaan toistuvia, päämäärätietoisia ja jäykkiä käytöstapoja. Henkilö yrittää tiedostamattaan helpottaa niiden avulla pakkoajatusten herättämää ahdistusta. Tavallisia pakkotoimintoja ovat peseminen, tarkastaminen, ylenpalttinen järjestely tai järjestelmällisyys, mielessä laskeminen, toistaminen ja keräileminen.

Pakko-oireiden voimakkuus ja esiintyminen vaihtelevat. Varsinaisen pakko-oireisen häiriön diagnoosi edellyttää, että oireet aiheuttavat olennaista subjektiivista kärsimystä tai heikentävät merkittävästi toimintakykyä.

Pakko-oireiseen häiriöön liittyy usein muita psykiatrisia häiriöitä. Joka toinen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä sairastaa samanaikaisesti masennusta. Paniikkihäiriö, pelot, syömishäiriöt, ahdistuneisuushäiriöt ja alkoholin väärinkäyttö ovat yleisiä pakko-oireisilla henkilöillä. Myös skitsofreniaa sairastavilla on usein pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Käyttäytymisterapian yhdistäminen lääkehoitoon

Pakko-oireisen häiriön hoidossa paras tulos saadaan yhdistämällä lääkehoito ja käyttäytymisterapeuttiset menetelmät. Joskus riittävä hoitotulos saadaan pelkällä käyttäytymisterapialla, jossa henkilö altistetaan pakko-oireita laukaiseville tilanteille tai mielikuville ja häntä opetetaan pysäyttämään pakonomainen käytöstapansa. Mielenterveystalon sivustolla on käyttäytymisterapian omahoito-ohjeita ja mahdollisuus nettiterapiaan lääkärin lähetteellä.

Psykodynaamiset psykoterapiat voivat joskus lievittää pakko-oireiden taustalla olevia ahdistavia tunnetiloja, mutta ne eivät ole keskimääräiseltä teholtaan käyttäytymisterapeuttisten keinojen veroisia pakko-oireiden hoidossa.

Vaikea pakko-oireinen häiriö edellyttää käytännössä aina lääkehoitoa tai ainakin sen johdonmukaista kokeilemista (taulukko Pakko-oireisen häiriön lääkehoito). Pelkkä lääkehoito riittää vain harvoin poistamaan pakko-oireet kokonaan. Myös pääosin lääkkeelliseen hoitoon kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan liittää asianmukainen käyttäytymisterapia.

Joskus lääkkeille ja terapialle resistenttiin pakko-oireiseen häiriöön tehoaa magneettistimulaatiohoito. Vaikeisiin pakko-oireisiin häiriöihin voidaan käyttää syväaivostimulaatiohoitoa.

Taulukko 1. Pakko-oireisen häiriön lääkehoito
Lääke Aloitusannos Hoitoannos
SSRI-lääkkeet
Fluoksetiini 20 mg/vrk 40–60 mg/vrk
Fluvoksamiini 50 mg/vrk 100–300 mg/vrk
Paroksetiini 20 mg/vrk 40–60 mg/vrk
Sertraliini 50 mg/vrk 100–200 mg/vrk
Sitalopraami 20 mg/vrk 20–40 mg/vrk
Essitalopraami 5–10 mg/vrk 10–20 mg/vrk
Trisykliset masennuslääkkeet
Klomipramiini 25 mg jaettuna 2 annokseen/vrk 75–225 mg/vrk jaettuna 2 annokseen/vrk

Masennuslääkkeet

Keskimäärin joka toisen henkilön pakko-oireet lievittyvät joko SSRI-lääkkeillä (fluoksetiini, fluvoksamiini, paroksetiini, sertraliini, sitalopraami, essitalopraami) tai trisyklisistä masennuslääkkeistä klomipramiinilla, jolla on vahva serotoninerginen vaikutus.

SSRI-lääkkeet ovat ensisijaisia lääkkeitä pakko-oireisen häiriön hoidossa, koska niiden annostelu on helppoa ja niillä on mahdollisia seksuaalitoiminnan häiriöitä lukuun ottamatta suhteellisen vähän haittavaikutuksia. SSRI-lääkkeitä tarvitaan pakko-oireisen häiriön hoidossa yleensä selvästi suurempina annoksina kuin masennuksen hoidossa.

SSRI-lääkkeen käyttö aloitetaan masennustilojen hoitoannoksella (fluoksetiini 20 mg/vrk, fluvoksamiini 25 mg/vrk, paroksetiini 20 mg/vrk, sertraliini 50 mg/vrk, sitalopraami 20 mg/vrk ja essitalopraami 10 mg/vrk), jotta lääkkeen siedettävyys selviää. Joskus pakko-oireet voimistuvat tilapäisesti lääkehoidon alussa. Annosta suurennetaan 1–2 viikon kuluttua hoitoannokseen (fluoksetiini 40–60 mg/vrk, fluvoksamiini 100–300 mg/vrk, paroksetiini 40–60 mg/vrk, sertraliini 100–200 mg/vrk, essitalopraami 10–20 mg/vrk, sitalopraami 20–40 mg/vrk).

SSRI-lääkkeiden vaikutus ilmenee pakko-oireisen häiriön hoidossa selvästi muita mielenterveyden häiriöitä hitaammin. Lääkkeen tehoa ja annoksen riittävyyttä voidaan arvioida vasta 10–12 viikon kuluttua lääkeannoksen suurentamisesta. Pakko-oireista kärsivät sietävät yleensä SSRI-lääkkeiden suuria annoksia hyvin, eivätkä haittavaikutuksetkaan ole voimakkaampia kuin masennuksen hoitoon käytettyjen annosten aiheuttamat vaikutukset.

Klomipramiinia kokeillaan, elleivät SSRI-lääkkeet lievitä oireita riittävästi. Klomipramiinin aloitusannos on 25 mg/vrk jaettuna kahteen annokseen. Hoitoannos on sama kuin masennustiloissa eli 75–225 mg/vrk jaettuna 2–3 annokseen vuorokaudessa. Annosta suurennetaan SSRI-lääkkeitä hitaammin 2–3 päivän aikana. Klomipramiinin riittävä hoitoannos voidaan määrittää mittaamalla lääkkeen pitoisuus plasmassa.

Muut lääkevaihtoehdot

SSRI-lääkkeet tai klomipramiini eivät lievitä kaikkia pakko-oireita. Joskus riittävä hoitotulos vaatii jonkin lisälääkkeen.

Vaikka bentsodiatsepiinit vähentävät ahdistusta, ne eivät tutkimusten mukaan vähennä pakko-oireita.

SSRI-lääkkeiden tai klomipramiinin tehoa lisäävinä lääkkeinä voidaan käyttää uuden polven psykoosilääkkeistä aripipratsolia (5–15 mg/vrk) tai risperidonia (0,5–3 mg/vrk). Olantsapiini, ketiapiini, haloperidoli tai paliperidoni eivät todenäköisesti ole tehokkaita pakko-oireisen häiriön hoidossa. Lisälääkkeenä voi käyttää myös lamotrigiiniä tai topiramaattia. Yksittäiset potilaat ovat hyötyneet ketamiini-infuusiosta pakko-oireisen häiriön hoidossa, mutta tutkimusnäyttö asiasta puuttuu.

Ks. myös Lääkärikirja Duodecimin artikkeli Pakko-oireinen häiriö.

Kirjallisuutta

  1. Pakko-oireinen häiriö. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2023 (viitattu 24.05.2023).
  2. Procyshyn RM, Bezchlibnyk-Butler KZ, Kim DD, toim. Clinical Handbook of Psychotropic Drugs, Hogrefe 2023.
  3. Huttunen MO, Socada L. Psyykenlääkkeet ja niiden käyttö. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2017.