Yleistä

Parkinsonin tauti alkaa tavallisimmin 50–70 vuoden iässä, mutta joskus se voi alkaa jo varhemmin.

Suomessa perinnöllisiä tautitapauksia on ilmennyt erittäin vähän.

Suomessa noin 18 000 ihmistä saa erityiskorvattavia Parkinsonin taudin hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. Sairaus on yleisempi miehillä kuin naisilla. Tässä artikkelissa käsitellään vain varsinaista Parkinsonin tautia eikä muista syistä, kuten aivovammoista tai tiettyjen lääkkeiden käytöstä, johtuvaa Parkinsonin taudin kaltaista oireyhtymää.

Parkinsonin taudin syyt

Parkinsonin tauti johtuu aivojen syvien osien tyvitumakealueen hermosolujen vähittäisestä tuhoutumisesta; syytä hermosolujen vaurioitumiseen ei tiedetä. Tämä johtaa hermovälittäjäaine dopamiinin puutteeseen ja tahdonalaisia liikkeitä säätelevien hermoratojen vaurioitumiseen.

Geenimutaatio voi olla taustalla noin 5–10 %:lla nuoremmista potilaista, mutta vain hyvin harvoin tauti on varsinaisesti periytyvä.

Parkinsonin taudin oireet

Parkinsonin tautiin liittyy kolme pääoiretta: lepovapina, liikkeiden hidastuminen ja tyypillinen lihasjäykkyys. Ne alkavat hitaasti kuukausien ja vuosien kuluessa. Lähes aina oireita on ensin toisen puolen raajoissa, kunnes ne ajan mittaan muuttuvat molemminpuolisiksi.

Vapina on harvajaksoista, ilmenee erityisesti yläraajoissa levossa ja lievittyy aktiivisen liikkeen aikana. Vapina voi ilmetä myös niin kutsuttuna pillerinpyöritysvapinana eli sormien tyypillisenä liikkeenä. Pään vapina ei kuulu Parkinsonin taudin oireisiin.

Liikkeiden hidastuminen näkyy esimerkiksi tuolilta nousun vaikeutena, lisäksi kävelemään lähtö on verkkaista ja askeleet lyhyitä. Hitaus on usein pahimmillaan aamuisin.

Lihasjäykkyys eli rigiditeetti ilmenee esimerkiksi käden taivuttamisen hitautena. Toisen ihmisen avustaessa taivutusta liikkeessä tuntuu vastusta.

Lihastoiminnan hidastuminen näkyy usein myös kasvojen ilmeettömyytenä ja käsialan pienentymisenä. Puhekin voi muuttua monotoniseksi.

Pidemmälle edenneessä taudissa esiintyy kaatuilua, joka johtuu lähinnä tasapainon ja asennon säätelyjärjestelmien rappeutumisesta.

Taudin edetessä voi ilmetä myös autonomisen hermoston oireita eli äkillistä verenpaineen vaihtelua, ummetusta, hikoiluhäiriöitä, tihentynyttä virtsaamistarvetta ja impotenssia. Lisäksi voi kehittyä hajuaistin heikkenemistä (joka voi usein edeltää muita oireita), puheentuoton vaikeutta (puheen "väsymistä"), nielemisongelmia sekä ihon rasvoittumista ja syljen valumista.

Lisäksi sairauteen liittyy unenaikaisia häiriöitä, päiväaikaista uneliaisuutta ja voimakasta uupumusta. Myös muistihäiriöitä, ajatustoiminnan hidastumista ja masennusta voi esiintyä. On kuitenkin harvinaista, että yhdellä sairastuneella esiintyisivät kaikki edellä mainitut oireet.

Milloin hoitoon?

Lääkäriin kannattaa hakeutua, jos esiintyy pidempiaikaista tois- tai molemminpuolista vapinaa, vaikka ei esiintyisi muita oireita.

Lääkärin arviota tarvitaan myös, jos havaitaan ensin tois- ja sitten molemminpuolisesti raajojen muuttuvan hiljalleen jäykemmiksi ja liikkumisen hidastuvan, vaikkei vapinaa esiintyisikään, sillä välillä Parkinsonin tauti voi alkaa ilman vapinaakin.

Parkinsonin taudin toteaminen

Parkinsonin tauti on todennäköinen, jos potilaalla on kaksi kolmesta pääoireesta (lepovapina, liikkeiden hidastuminen ja lihasjäykkyys) erityisesti toispuolisina löydöksinä.

Diagnoosi on kliininen, eli se voidaan tehdä ilman jatkotutkimuksia. Millään verikokeilla ei voida todentaa Parkinsonin tautia. Myöskään tavallisilla aivojen kuvantamismenetelmillä, kuten tietokonekerroskuvauksella tai magneettikuvauksella, ei päästä diagnoosiin, sillä tauti ei aiheuta näissä kuvauksissa näkyviä muutoksia.

Jos oireissa on epätyypillisiä piirteitä, voidaan toisinaan käyttää aivojen isotooppikuvausta, josta nähdään dopamiini-välittäjäaineen toispuolisesti painottunut vähentyminen. Tätä ei kuitenkaan normaalisti tarvita diagnoosiin.

Parkinsonin taudin itsehoito ja terapiat

Sairauden etenemiseen ei voida vaikuttaa elintavoilla, mutta sen haittoja voidaan vähentää omaehtoisella säännöllisellä liikunnalla. Liikuntaan kannattaa sisällyttää sekä tasapainoa vahvistavaa että lihaskuntoa lisäävää harjoittelua.

Fysioterapialla voidaan lisätä liikkuvuutta, mahdollisesti vähentää kaatumisriskiä sekä tukea kotona ja päivän askareissa selviämistä. Fysioterapeutti voi arvioida myös mahdollista liikkumisen apuvälineiden tarvetta.

Myös toimintaterapialla kyetään ylläpitämään ja tukemaan arjen toiminnoissa tarvittavia taitoja. Apuvälineistäkin voi olla hyötyä. Joskus tarvitaan puheterapiaa esimerkiksi nielemisvaikeuksien ja äänen voiman heikkenemisen vuoksi.

Parkinsonin taudin lääkehoito

Hoidon aloituksen suunnittelee yleensä neurologi. Käytettävissä on useita eri tavalla vaikuttavia lääkkeitä, jotka valitaan yksilöllisesti iän, taudin vaikeusasteen ja muiden sairauksien mukaan.

Mikään hoitomuodoista ei ole varsinaisesti tautia parantava tai sen kulkua pysäyttävä, vaan puhutaan oireisiin vaikuttavasta tai oireenmukaisesta hoidosta. Näin ollen lääkehoitoa ei tarvitse aloittaa heti diagnoosin tekohetkellä, vaan sitä voidaan lykätä vaiheeseen, jossa taudista on selvää toiminnallista haittaa.

Hoidossa ei pyritä täyteen oireettomuuteen, koska pitkällä aikavälillä tulos on parempi silloin, kun lääkehoito on viritetty hieman tehokkainta annostelua vähäisemmäksi.

Suurinta mahdollista lääkeannosta ei oteta heti käyttöön Parkinsonin taudin lääkkeiden aiheuttamien haittavaikutusten, kuten mahdollisten pakkoliikkeiden, impulssikontrollihäiriöiden (mm. pelihimo, liiallinen seksuaalisuus) ja harhojen vuoksi. Näiden sivuvaikutusten riski kasvaa sitä suuremmaksi, mitä suuremmalla annoksella lääkitys on käytössä.

Lääkkeistä tehokkain on levodopa, joka suurentaa aivojen dopamiinipitoisuutta. Kaikki Parkinsonin tautia sairastavat tarvitsevat levodopahoitoa jossain sairautensa vaiheessa. Toisaalta pitkäaikaishoidossa siihen liittyy haittoja, kuten raajojen pakkoliikkeitä, minkä vuoksi sen aloitusta pyritään lykkäämään ja annos pitämään kohtuullisena.

Toinen suuri lääkeryhmä ovat aivojen omaa dopamiinituotantoa vahvistavat dopamiiniagonistit, joita käytetään nuorempien (yleensä alle 60-vuotiaat) ensisijaislääkkeinä. Näiden lääkkeiden suurimpia haittoja ovat impulssikontrollihäiriöt ja näköharhat, joita ilmenee varsinkin vanhemmilla henkilöillä. Lääkeannosta pienentämällä tai lääkityksen lopettamisella voidaan päästä näistä haitoista eroon.

COMT-estäjä (entakaponi ja opikaponi) lisätään tavallisesti lääkitykseen äkillisten tilanvaihteluiden ilmaantumisen myötä.

Lisäksi käytössä ovat MAO-B-estäjät, joiden teho ei yllä levodopan ja dopamiiniagonistien tasolle. MAO-B-estäjiä voidaan käyttää yksin taudin alkuvaiheessa tai yhdistettynä muihin Parkinson-lääkkeisiin.

Vaikeimmissa tapauksissa neurokirurgi voi lievittää pahimpia oireita leikkauksella, jossa asetetaan aivoihin aivojen tyvitumakealueen toimintaa kiihdyttävä sähköinen laite, niin sanottu syväaivostimulaattori. Toinen vaikeiden tautimuotojen hoitotapa on vatsanpeitteiden läpi asetettava syöttöletku, jolla annostellaan levodopaa suoraan ohutsuoleen.

Lisäksi uutena hoitomuotona, etenkin tilanvaihteluihin ja vapinaan, on käytössä useita infuusiohoitoja. Aivojen kohdennettu ultraäänihoito (HIFU) on uusimpia tulokkaita Parkinsonin taudin hoidossa. Sen soveltuvuutta arvioidaan etukäteen tarkasti, koska hoitomuoto aiheuttaa palautumattoman muutoksen aivoihin. Näillä hoitomuodoilla saavutetaan usein hyviä tuloksia vaikeista oireista kärsivillä potilailla, ja ne toteutetaan keskitetysti niihin erikoistuneissa yksiköissä.

Parkinsonin taudin ehkäisy

Tällä hetkellä ei vielä tunneta keinoja Parkinsonin taudin ehkäisemiseksi.