Yleistä

Keuhkoahtaumatauti eli COPD (tulee englannin kielen sanoista chronic obstructive pulmonary disease) on keuhkojen pitkäaikainen sairaus, joka liittyy yleensä tupakointiin. Sairaudessa on kolme osatekijää: krooninen (pitkäaikainen) keuhkoputkitulehdus, keuhkoputkien ahtautuminen ja keuhkolaajentuma. Sairaus kehittyy hitaasti vuosien kuluessa.

Sairaus ilmenee keski-ikäisillä tai sitä vanhemmilla ja on yleinen: noin 3–4 sadasta suomalaisesta sairastaa keuhkoahtaumatautia. Tupakoivista arviolta 20–30 % sairastuu keuhkoahtaumatautiin.

Keuhkoahtaumataudin syyt

Keuhkoahtaumataudin miltei ainoa syy on tupakointi. Sairastuneista enemmän kuin yhdeksän kymmenestä on tupakoijia. Sairautta edeltää yleensä vuosia jatkunut krooninen keuhkoputkitulehdus, johon liittyy yskää ja limantuloa useiden kuukausien ajan vuodessa tai jatkuvasti. Vähitellen keuhkoputket ahtautuvat liman sekä limakalvojen ja keuhkoputkia ympäröivän sileän lihaskudoksen paksuuntumisen vuoksi. Siitä juontuu sairauden nimi keuhkoahtaumatauti. Oudolta saattaa tuntua, että saman sairauden yhteydessä puhutaan keuhkolaajentumasta, jolla tarkoitetaan keuhkorakkuloissa tapahtuvaa kudostuhoa. Sen seurauksena hengityskaasujen vaihto huononee ja oireena ilmenee hengenahdistusta.

Suomessa ympäristötekijöiden (kuten passiivisen tupakansavulle tai ilmansaasteille altistumisen) merkitys on vähäinen tupakointiin verrattuna. Pölyinen työ etenkin tupakoivalla moninkertaistaa riskin sairastua keuhkoahtaumatautiin. Pölyille, kaasuille ja huuruille altistuneiden työntekijöiden terveystarkastusten yhteydessä suositellaan hengitystieoireiden kartoittamista, ja harkinnan mukaan tehdään spirometria.

Keuhkoahtaumataudin oireet

Tavallinen oire on limaneritys keuhkoputkista. Toinen oire on hengenahdistus, joka voi kehittyä ilman merkittävää tupakkayskää. Hengenahdistus ilmenee aluksi vain kovemman rasituksen yhteydessä, esimerkiksi ylämäkeen kävellessä tai hengitystieinfektioiden yhteydessä. Oireet ilmaantuvat hiljalleen vuosien kuluessa, siksi suuri osa tupakoitsijoista ei tunnista niitä itsellään. Sairauteen voi liittyä pahenemisvaiheita.

Keuhkoahtaumataudin toteaminen

Keuhkoahtaumataudin diagnoosi perustuu altistushistoriaan, oireisiin ja keuhkojen toimintakokeissa havaittavaan poikkeavuuteen. Muiden sairauksien poissulkemiseksi otetaan yleensä keuhkoröntgenkuva ja verikokeita. Veren eosinofiilien määritys auttaa lääkehoidon valinnassa. Väestötason seulontaan suhtaudutaan kriittisesti, mutta oireilevan tupakoitsijan tutkimukset kannattaa käynnistää spirometrialla varhaisessa vaiheessa.

Keuhkoahtaumataudin itsehoito

Lääkkeettömään hoitoon kuuluvat tupakasta vieroitus, liikkumiseen kannustaminen ja liikunnallinen kuntoutus.

Tehokas tupakasta vieroitus on keskeinen osa keuhkoahtaumataudin hoitoa. Tupakoinnin lopettamisella voidaan vaikuttaa erittäin merkittävästi keuhkoahtaumataudin kulkuun. Sairauden hiljalleen edetessä syntyneet keuhkoputkien rakenteelliset muutokset eivät palaudu, mutta krooninen keuhkoputkitulehdus lievittyy ja taudin eteneminen hidastuu ratkaisevasti.

• Säännöllinen liikunta lievittää oireita, sillä se vahvistaa hengityslihaksia, helpottaa liman irtoamista ja tehostaa hengitystoimintaa. Liikunnan lisääminen vähentää merkittävästi hengenahdistusta ja voimattomuutta, lieventää depressiota ja ahdistuneisuutta, parantaa suorituskykyä ja pienentää sairaalahoitoon joutumisen ja kuoleman riskiä. Keuhkoahtaumatautipotilaan olisi hyvä osallistua kuntoutukseen, joka perustuu tavoitteelliseen liikuntaharjoitteluun ja tähtää pysyvästi aktiivisempaan elämäntapaan.
• Sekä alipainon että ylipainon korjaamiseen on syytä kiinnittää huomiota. Jos keuhkoahtaumatautipotilaan BMI (body mass index) on alle 21, kyseessä on jo aliravitsemustila. Normaalipainoisen tai hoikan potilaan tahaton yli 10 %:n laihtuminen viimeisen puolen vuoden aikana voi olla merkki riittämättömästä energiansaannista tai hengityslihasten lisääntyneen hapenkulutuksen aiheuttamasta lisääntyneestä energiankulutuksesta. Toisaalta jos ylipainoa on huomattavasti, laihduttamisella voidaan vähentää hengenahdistusta.

Keuhkoahtaumaa sairastava voi vähentää limaisuuttaan pullopuhalluksella. Siinä puhalletaan muoviletkun kautta pullossa olevaan veteen ja yskitään sen jälkeen irronnut lima ulos (ks. Pulloon puhallus (vastapainepuhallus)).

Keuhkoahtaumataudin hoito

Lääkehoidolla pyritään paitsi lievittämään oireita myös vähentämään pahenemisvaiheiden kehittymisen riskiä. Hoito on yksilöllistä ja määräytyy taudin vaikeusasteen, oireiden, keuhkojen toiminnan, veren eosinofiilisten solujen määrän ja pahenemisvaiheriskin perusteella. Käytössä on keuhkoputkia laajentavia lyhyt- ja pitkävaikutteisia lääkkeitä, joita annostellaan sisäänhengityksen mukana eli inhalaationa hengitysteihin. Jos pahenemisvaiheita on usein, jos veren eosinofiilien määrä on korkea tai jos sairauteen liittyy astman piirteitä, käytetään myös hengitettävää kortikosteroidia pitkävaikutteisten avaavien lääkkeiden rinnalla. Yhdessä lääkeannostelijassa voi olla yhtä–kolmea eri tavoin vaikuttavaa lääkettä, mikä helpottaa lääkkeiden ottoa huomattavasti. On tärkeää, että potilas osaa käyttää lääkeannostelijaansa oikein, joten sen käyttöä tulee opettaa sekä lääkitystä aloitettaessa että seurantakäyntien aikana. Tarvittaessa voidaan käyttää myös tablettimuotoisia lääkkeitä hengitettävien lisäksi. Toistaiseksi minkään lääkehoidon ei ole varmasti osoitettu vaikuttavan taudin etenemiseen tai kuolleisuuteen. Erityiskorvausoikeus myönnetään vaikean keuhkoahtaumataudin lääkehoitoon, kun säännöllisestä lääkehoidosta huolimatta potilaalla on esiintynyt toistuvia (≥ 2/vuosi) pahenemisvaiheita ja hänellä on jatkuvia oireita.

Pitkälle edenneessä taudissa tupakoimattomat, joilla todetaan selvä happivajaus valtimoverikaasuanalyysissä, voivat saada happihoitoa pitkäaikaisesti happirikastimella tai nestehappipullosta. Erityistapauksissa voidaan harkita kotona tapahtuvaa ylipainehengityshoitoa (NIV) tai kirurgisia hoitoja.

Influenssa- ja keuhkokuumerokotteita suositellaan. Influenssarokote otetaan vuosittain, ja sen saavat ilmaiseksi kaikki yli 65-vuotiaat ja riskiryhmät, kuten keuhkoahtaumaa sairastavat. Keuhkokuumerokotteen osalta ei tiedetä, tarvitaanko suojan jatkuvuuden takaamiseksi ensimmäisen keuhkokuumerokotuksen jälkeen tehosterokotusta ja kuinka usein. Suomessa 65–84-vuotiaat keuhkoahtaumatautia sairastavat saavat pneumokokkirokotuksen osana kansallista rokotusohjelmaa. Krooninen keuhkosairaus -riskiryhmälle THL suosittelee ensisijaisesti konjugaattirokotetta (Prevenar 13^®, Prevenar 20^®, Vaxneuvance^®).

Keuhkoahtaumataudin ehkäisy

Keuhkoahtaumatauti kuuluu sairauksiin, jonka ilmaantuminen voidaan lähes kokonaan estää välttämällä tupakointia. Työterveyshuollossa on aiheellista pyrkiä vähentämään työntekijöiden altistumista pölyille, huuruille ja kaasuille.

Pahenemisvaiheet

Keuhkoahtaumataudin pahenemisvaiheella tarkoitetaan sairauden oireiden äkillisiä pahenemisia. Taipumus pahenemisvaiheisiin on yksilöllinen. Kaikilla potilailla ei esiinny pahenemisvaiheita, mutta osalla pahenemisvaiheita on toistuvasti. Pysyvästi huono keuhkojen toiminta (alle puolet normaalista) suurentaa taudin pahenemisvaiheiden riskiä. Sairastettu pahenemisvaihe on seuraavan pahenemisvaiheen merkittävin riskitekijä. Pahenemisvaihe johtuu yleensä viruksen tai bakteerin aiheuttamasta hengitystietulehduksesta. Sen merkkinä on usein muutaman päivän aikana pahentunut ahdistus, yskä ja limaneritys. Pahenemisvaiheessa on syytä tehostaa lääkehoitoa. Jos potilaalla ei ole sen varalle määrättyjä lääkekuureja, on syytä hakeutua lääkärin vastaanotolle. Pahenemisvaiheen vakavuuden ja potilaan perustilanteen (mm. hengitysahtauman vaikeusaste, sairastettujen pahenemisvaiheiden määrä ja liitännäissairaudet) mukaan pahenemisvaiheen hoito toteutetaan avohoidossa polikliinisesti (yli 80 % tapauksista) tai vuodeosastolla.

Palliatiivinen hoito

Vaikeassakin keuhkoahtaumataudissa ennusteen määrittely on vaikeaa. Pitkälle edenneen keuhkoahtaumataudin ennakoivaan hoitosuunnitelmaan tulisi kuulua keskustelu potilaan toiveista ja peloista sairauden edetessä ja kuoleman lähestyessä sekä hoitosuunnitelmasta elämän loppuvaiheessa. Ennakoiva hoitosuunnitelma tulisi tehdä riittävän ajoissa, esimerkiksi potilaan jouduttua toistuvasti sairaalaan pahenemisvaiheiden vuoksi.