"Älä ole onneton,
meillä melkein kaikki laiteet on,
jotka kehitys on tuonut tullessaan,
vaikka kaikki eivät niistä piittaa."
(Leevi and the Leavings: "Onnelliset")
Onnellisuustutkijat Lyubmirsky, Sheldon ja Schikade (2005) esittelivät kuuluisan "Happiness Pie" kuvionsa, jota on tähän päivään asti lainattu paljon kirjoissa ja esitelmissä onnellisuudesta. Se oli ns. "piirakka malli", jossa väitettiin seuraavaa: jos onnellisuudesta (Subjective Well-Being) 50 % on ihmisen geenien määräämää ja vain 10 % elämän olosuhteiden tuottamaa, niin jopa 40 % onnellisuudesta riippuu ihmisen asenteista, aktiviteeteista ja näkökulmista eli olisi muutettavissa.
Vasta vuoden 2019 keväällä kaksi onnellisuustukijaa Hollannista ja Saksasta julkaisivat katsausartikkelin "onnellisuus piirakan" ongelmista (Brown ja Rohrer 2019). Heidän mukaansa tuossa "piirakassa" on lähes kaikki luvut virheellisiä. Tuon piirakan lähtökohtana oli oletus, että geenien osuus onnellisuudesta olisi jopa 50 %. Tuohon lukuun tutkijat oivat päätyneet aiempien tutkijoiden arvioiden perusteella. Nämä arviot vaihtelivat 35 % - 80 % välillä (Braungart ym. 1992; Lykken ja Tellegen 1996; Tellegen ym. 1988). (Ks. Geneettiset tekijät).
Kritiikki kohdistui kuitenkin laajemmin koko Lyubomirskyn työryhmän päättelyyn:
a) Keskimääräisistä variaatiosta populaatiossa ei voi päätellä yksilötason variaatioita.
b) Vaikka tietty piirre olisi paljolti periytyvää, se voi silti olla muutettavissa (esim. älykkyys on paljolti periytyvää, mutta koulutus voi lisätä älykkyyttä.)
c) Onnellisuuspiirakan kolme tekijää ovat todellisuudessa usein riippuvaisia toisistaan, eikä niitä voi vain summata yhteen (esim. geenit voivat ohjata ihmisten aktiviteetteja).
Sheldon & Lyubomirsky (2019) vastauksessaan tunnustavat, että nämä kriitikot ovat pääosin oikeassa. He korostavat alkuperäistä ajatustaan, että he pyrkivät tavallaan löytämään tilaa onnellisuusharjoituksille, huolimatta genetiikan rajoituksista. Pyrittiin löytämään tapoja auttaa ihmisiä aktivoimaan potentiaalejaan. Samalla tämä arvio oli vastaus ns. "set-point" teorialle (Lykken ja Tellegan 1996), jonka mukaan ns. "hedoninen adaptaatio" tekee tyhjäksi ihmisten yritykset muuttaa omaa onnellisuustasoaan.
Artikkelin lopussa Sheldon ja Lyubomirsky (2019) pohtivatkin tapoja välttää tuo "hedoninen adaptaatio". Tämän kritiikin jälkeen jääkin arvoitukseksi mitä tulee Lyubomirskyn "piirakkakuvion" jälkeen. Mitkä ovat kuvion kolmen tekijän suuruudet loppujen lopuksi?
Geneettiset tekijät
Kaksostutkimukset ovat pääasiallinen syy siihen, että useimmat onnellisuustutkijat ovat päätyneet arvioimaan geneettisen set pointin osuudeksi noin 50 % (Lykken ja Tellegren 1996). Kuitenkin Diener ja Biswas-Diener (2008) puhuvat mieluummin set rangeista, mikä tarkoittaa sitä, että kuten kaikessa geneettisessä tutkimuksessa yksilön kasvuolosuhteet ovat aina vaikuttamassa siihen, missä määrin geneettiset taipumukset pääsevät yksilössä lopulta vaikuttamaan.
Myös uusi tutkimus on kyseenalaistanut "set pointin" olemassaolon (Sheldon ja Lucas 2016). Tutkimuksissa on todettu, että hyvinvointitasomme voi muuttua ajan myötä (Haworth ym 2016). Fujita ja Diener (2005) totesivat, että 17 vuoden seurannassa Saksassa 24 % koehenkilöistä muuttuivat merkittävästi. Headley (2008) väitti, että 5–6 % ihmisistä pystyi lisäämään tyytyväisyyttään elämään 15–20 vuodessa dramaattisesti.
Nämä tulokset viittaavat siihen, että tuollainen "Set-point" ei ehkä sidokaan ihmisiä, kuten aiemmin luultiin. Vaikka geneettiset tekijät ovat muovaamassa meitä, niin silti ympäristötekijöillä ja omilla toimillamme on myös merkittävä roolinsa. Positiiviset elämäntavat, sosiaaliset suhteemme ja henkilökohtaiset asenteet voivat merkittävästi lisätä koettua hyvinvointia riippumatta geneettisestä taustastamme.
