Etusivu » Myelofibroosi (sidekudoksen kertyminen luuytimeen)

Myelofibroosi (sidekudoksen kertyminen luuytimeen)

Lääkärikirja Duodecim
22.12.2020
veritautien erikoislääkäri Jonna Salonen

Myelofibroosi on harvinainen syöpäsairaus. Siihen sairastuu vuosittain noin yksi henkilö sataatuhatta suomalaista kohden. Yleisin taudin toteamisikä on 40–70 vuotta. Se on yhtä yleinen naisilla ja miehillä.

Myelofibroosissa luuytimen verta muodostavan kantasolun sairastuminen johtaa sairaiden verisolujen ja niiden esiasteiden sekä luuytimen sidekudoksen määrän lisääntymiseen. Myelofibroosi voi kehittyä ilman edeltävää verisairautta (primaarinen myelofibroosi) tai hiljalleen polysytemia veran1 tai essentiaalisen trombosytemian2 pohjalta. Sidekudoksen lisääntymisen myötä terveiden verisolujen syntyminen vaikeutuu, jolloin perna ja maksa ryhtyvät tuottamaan verisoluja. Noin viidenneksellä potilaista sairaus muuntuu ajan myötä akuutiksi leukemiaksi3.

Keskimääräinen elinaika riippuu sairauden vaiheesta. Alle 65-vuotias oireeton potilas, jonka veriarvot ovat kohtuullisen hyvät, elää keskimäärin yli 10–15 vuotta taudin toteamisen jälkeen. Pitkälle edenneessä sairaudessa odotettavissa oleva elinaika on huomattavasti lyhyempi.

Myelofibroosin oireet

Myelofibroosi on alkuvaiheessa oireeton, jolloin tutkimuksiin ryhdytään sattumalta todettujen poikkeavien veriarvojen tai suurentuneen pernan vuoksi. Taudinkulku vaihtelee eri potilailla. Pitkälle edenneessä sairaudessa suurentunut perna aiheuttaa ylävatsa- tai kylkikipuja ja täyttävää oloa ylävatsalla jo kevyen ruokailun jälkeen. Muita oireita ovat laihtuminen, väsymys, yöhikoilu, kuumeilu ja voinnin heikkeneminen.

Verikokeissa todetaan anemia ja yleensä suurentunut valkosolujen määrä. Verihiutaleiden määrä voi olla pieni, normaali tai suuri. Verinäytteen mikroskooppitutkimuksessa nähdään myös muita verisolujen poikkeavuuksia.

Myelofibroosin toteaminen

Myelofibroosin toteamiseksi pitää ottaa luuydinnäyte4. On tavallista, että luuytimen imunäytettä ei saada otettua rintalastasta, vaan tarvitaan koepala lantion luusta. Luuytimessä näkyy myelofibroosille tyypillisiä muutoksia. Noin puolella myelofibroosipotilaista todetaan sairaissa soluissa ns. JAK2-geenin mutaatio eli rakenteellinen muutos. Muita sairauteen liittyviä tyypillisiä mutaatioita ovat CALR- tai MPL-geenien mutaatiot. Maksan ja pernan koko tutkitaan vatsan ultraäänitutkimuksella.

Myelofibroosin hoito

Hoidolla voidaan lievittää monen potilaan oireita, vaikka ne eivät paranna sairaudesta. Erikoislääkäri suunnittelee hoidon yksilöllisesti ottaen huomioon potilaan oireet, veriarvot sekä muut sairaudet ja lääkkeet.

Anemian vuoksi voidaan tarvita punasolusiirtoja ja erytropoietiinia, joka on punasolujen muodostumista lisäävä hormoni.

Hydroksikarbamidia voidaan käyttää suurentuneiden verisoluarvojen pienentämiseksi ja suuren pernan pienentämiseksi. Joskus saatetaan käyttää myös muita solunsalpaajia. Hoitotulokset ovat hyvin vaihtelevat ja lääkitys voi aiheuttaa hemoglobiinin pienentymistä. .

Ruksolitinibi-lääkitystä harkitaan, jos oireet ovat voimakkaita ja perna on hyvin suuri. . Kelan peruskorvattavuuden saaminen edellyttää tiettyjen kriteerien täyttymistä (ks. «http://www.kela.fi/laake374»1).

Alle 60–65-vuotiailla vaikeaa tautimuotoa sairastavilla potilailla selvitetään allogeenisen eli luovuttajan kantasolujen siirron mahdollisuus.

Myelofibroosin ehkäisy

Sairauteen ei tunneta ehkäisyä.

Käytettyjä lähteitä

Kauppila M, ja Lehto M. . Lääkärin tietokannat / Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim. Päivitetty 31.8.2020.

Salmenniemi U. Primaarinen myelofibroosi. Kirjassa: Porkka K, Lassila R, Remes K, Savolainen E-R (toim.). Veritaudit. Kustannus Oy Duodecim 2015, s. 330–337.

Toivari A. ym. Allogeeninen kantasolusiirto myelofibroosin hoidossa. Duodecim 2011;127:2375–82 «/xmedia/duo/duo99898.pdf»2.