Virtsatietulehdus (virtsatieinfektio) aikuisilla

Esiintyvyys

Infektion synty ja aiheuttajat

Oireet ja oirearvio

Virtsarakkoinfektion tyypillisiä oireita ovat tihentynyt virtsaamistarve, kirvely virtsatessa ja alavatsan jomotus. Jos henkilöllä on kaikki kolme oiretta, kyseessä on virtsarakkotulehdus 90 %:n todennäköisyydellä. Pahanhajuinen virtsa, epätavallinen virtsan väri ja virtsan karkailu eivät yksinään viittaa bakteerin aiheuttamaan virtsatietulehdukseen, eikä antibiootti korjaa näitä vaivoja. Joskus virtsarakkotulehduksessa virtsassa voi näkyä verta, mutta tavallista tämä ei ole. Virtsarakkotulehduksessa, kipu ja kirvely korostuvat virtsaamisen lopussa. Virtsaputkitulehduksessa taas kirvely on kovinta virtsaamisen alussa. Virtsaputkitulehduksen syynä voi olla sukupuolitauti ja aiheuttajana silloin tavallisimmin klamydia, harvemmin tippuri, virtsatiemykoplasma tai ureoplasma. Valkovuoto emättimestä ei kuulu virtsatieinfektioon, vaan se viittaa emätintulehdukseen.

Voit tehdä Omaolossa oirearvion, jos sinulla on kirvelyä virtsatessa tai tihentynyttä virtsaamistarvetta. Oirearvio on tarkoitettu 18–75-vuotiaille naisille. Kysely auttaa sinua arvioimaan, milloin ja millaiseen hoitoon sinun tulee hakeutua sekä miten voit hoitaa oirettasi itse.

Munuaisallastulehduksen oireet ovat täysin erilaiset. Kuume ja kylki-selkäkipu viittaavat munuaisallastulehdukseen. Siihen liittyy harvoin virtsaamisvaivoja, mikä voi tehdä taudin tunnistamisesta vaikeaa. Hyvin iäkkäillä ja huonokuntoisilla munuaisallasinfektio ja siihen joskus (5 %:ssa) liittyvä verenmyrkytyskin voi näkyä pelkkänä yleiskunnon romahtamisena, oksenteluna tai sekavuutena. Tärkein muu iäkkäiden yleiskunnon romahtamisena ilmenevä infektio on kuitenkin keuhkokuume.

Oireeton bakteerivirtsaisuus. Joskus rutiinisti otettavien virtsatutkimusten yhteydessä löydetään oireettomilta henkilöiltä bakteereita virtsasta. Niitä on 2–3 %:lla nuorista, 3–8 %:lla raskaana olevista,10 %:lla 65-vuotiaista ja joka kolmannella 80-vuotiaista naisista. Miehillä oireetonta bakteerivirtsaisuutta (bakteriuriaa) on 10 %:lla kotona asuvista ja 35 %:lla hoitolaitoksessa asuvista. Jatkuvakaan oireeton bakteerivirtsaisuus ei aiheuta haittaa munuaisille tai muullekaan terveydelle, eikä se johda yleensä oireiseen infektioon (poikkeuksena raskaana olevat). Siksi sitä ei hoideta antibiootein.

Taudin toteaminen

Virtsarakkotulehdus. Jos henkilöllä ei ole ollut aiemmin virtsatietulehduksia, tilannetta selvitellään yleensä kliinisen kemian tutkimuksin (solujen ja bakteerien toteaminen virtsanäytteessä) ja mikrobiologian tutkimuksin (bakteeriviljely). Poikkeuksen tekevät toistuvia virtsatieinfektioita sairastava naiset, joilla ei ole perussairauksia tai muita riskitekijöitä ja tauti on lieväoireinen. Kokemuksen mukaan nämä tunnistavat hyvin oireiden perusteella infektionsa. Tällöin ei tarvita laboratoriotutkimuksia. Hoito voidaan määrätä puhelimitsekin, jos oireet ovat tyypilliset. Lääkäri tai hoitaja voi määrätä antibioottilääkityksen oireiden perusteella tai nainen voi itsekin päättää hoidosta, jos hänelle on sen varalle annettu lääkettä kotiin valmiiksi. Tutkimukset ennen hoitoa ovat kuitenkin tarpeen aina, jos nainen on raskaana tai jos on syytä epäillä sukupuolitautia (virtsaputkitulehdusta). Aiheuttaja on aina syytä selvittää laboratoriotestein ennen hoitopäätöksen tekoa, jos potilas on mies, jos potilaalla on diabetes tai hän on raskaana, jos tulehdus liittyy pitkäaikaiseen virtsakatetrin käyttöön tai jos se on syntynyt sairaalassa tai laitoksessa tai johtaa sairaalahoitoon. Tutkimukset tehdään siis käytännössä aina, ellei kyseessä ole alle 65-vuotias perusterve nainen.

Munuaisallastulehdus. Jos kyseessä voi oireista päätellen olla munuaisallastulehdus, on aina syytä lähteä lääkäriin tutkittavaksi. Jos kuume on korkea, on lähdettävä päivystysvastaanotolle. Tällöin tarvitaan muitakin tutkimuksia kuin tavallisia virtsan laboratoriotestejä ja on pidettävä mielessä myös verenmyrkytyksen tai keuhkokuumeen mahdollisuus. Suuri C-reaktiivisen proteiinin (CRP) pitoisuus (yli 40 mg/l) veressä viittaa munuaisallastulehdukseen.

Hoito ja jälkitarkastus

Virtsarakkotulehduksista puolet paranee hoidottakin kolmessa päivässä. Silti infektio hoidetaan aina antibiootilla, yleensä 3–5 päivän kuurilla. Yhdellä kuurilla paranee 90 % näistä infektioista. Tavallisimmin käytetään trimetopriimia, nitrofurantoiinia tai pivmesillinaamia. Erityistapauksissa voi kyseeseen tulla fluorokinoloni. Sitä tarvitaan hoidossa vain yksi tabletti (kerta-annos), ja se voi olla käytännöllistä, kun infektio toistuu tiheään aktiivista elämää viettävällä naisella. Sitä ei kuitenkaan pidetä ensisijaisena infektioissa, koska uhkana on bakteerien vastustuskyvyn lisääntyminen ja fluorokinoloneja tarvitaan myös vakaviin yleisinfektioihin. Fluorokinolonien aiheuttamat jännetulehdukset ovat herättäneet huolestumista. Kerta-annoshoito ei kuitenkaan aiheuta tällaista riskiä. Bakteereista on vastustuskykyisiä trimetopriimille 18 %, fluorokinoloneille 8 % ja pivmesillinaamille tai nitrofurantoiinille vain 1–2 %. Tulehduskipulääkkeet (esimerkiksi ibuprofeeni) auttavat virtsatulehduksen oireisiin.

Miehen virtsarakkotulehdukseen tarvitaan 7 päivän hoito.

Hoidolla virtsarakkoinfektion oireet lievittyvät nopeasti, 1–2 päivän kuluessa. Jos infektio ei parane ensimmäisellä hoidolla, antibioottivalmiste ja hoidon pituus valitaan bakteerin laadun ja antibioottien tehoa mittaavan bakteerien antibioottiherkkyystutkimuksen perusteella. Nuoremmille naisille, jotka tuntevat virtsatieinfektionsa ja sen oireet, voidaan myös antaa lääkekuuri varalle kotiin aloitettavaksi heti oireiden alkaessa. Tällöin lääkäri antaa ohjeen, milloin hoidon voi itse ottaa ja milloin on hoitoa varten käytävä lääkärissä.

Tavallisen rakkotulehduksen hoidon jälkeen virtsan kontrollinäyte on tarpeeton. Jos vaiva palaa 4 viikon kuluessa, on mentävä lääkäriin eikä vain toistettava itse antibioottikuuria, vaikka lääkettä olisi kotona. Infektio voi vaatia erilaisen antibiootin parantuakseen. Virtsanäyte tutkitaan hoidon jälkeen kuitenkin aina raskaana olevilta naisilta.

Oireeton bakteerivirtsaisuus, johon ei liity mitään oireita, vaatii antibioottihoitoa vain raskaana olevien kohdalla. Näillä hoitaminen pienentää virtsatulehduksen ja keskenmenon riskiä.

Munuaisallastulehdus voidaan hoitaa kotonakin trimetopriimi-sulfa- tai fluorokinolonitabletein, jos sairastuneen kunto on hyvä. Usein etenkin iäkkäiden infektioita hoidetaan kuitenkin aluksi muutaman päivän ajan sairaalassa. Tavallisin hoidon pituus on 5–14 päivää.

Raskausajan erityiskysymyksiä

Raskauden aikana todetaan 5–10 %:lla naisista bakteereita virtsassa ilman, että siitä aiheutuisi oireita. Raskaana olevista 1–2 % saa oireita aiheuttavan virtsarakko- tai munuaisallastulehduksen. Amoksisilliini, pivmesillinaami ja nitrofurantoiini ovat raskaana oleville turvallisimpia lääkkeitä virtsarakkotulehduksiin. Lääkkeeksi munuaisallastulehdukseen valitaan yleensä kefalosporiini. Fluorokinoloneja ei pidä käyttää lainkaan.

Myös todettu oireeton bakteerivirtsaisuus hoidetaan, ja hoidon tulos varmistetaan viljelyllä, koska bakteerivirtsaisuuden on todettu hieman lisäävän munuaistason virtsatietulehduksen ja myös ennenaikaisen synnytyksen vaaraa. Siksi kaikilta raskaana olevilta tutkitaan virtsa alkuraskauden aikana. Jos bakteeri on todettu ja se ei häviä tavallisella lyhyellä hoidolla, voidaan antaa ehkäisevää antibioottia synnytykseen asti (yleensä metenamiinihippuraattia tai nitrofurantoiinia).

Ehkäisy

Tavallinen käsihygienia ja intiimihygienia ovat ehkäisyssä keskeisiä ja riittäviä. Liiallinen alapesu saattaa kuitenkin jopa edistää virtsatieinfektion syntyä. Jos yhdyntä aiheuttaa toistuvasti infektioita, virtsaamassa on hyvä käydä aina heti yhdynnän jälkeen. Jos vaivasta aiheutuu suurta harmia, voidaan käyttää yhdynnän jälkeen otettavaa antibiootin (trimetopriimin) kerta-annosta, mutta tämä on harvoin käytännöllistä. Jos virtsarakkotulehduksia on hyvin tiheään (enemmän kuin 3 vuodessa), voidaan kokeilla puolen vuoden tai vuoden estohoitoa esimerkiksi metenamiinihippuraatilla tai nitrofurantoiinilla.

Toistuvien infektioiden ehkäisyssä vaihtelevalla menestyksellä käytettyjä itsehoitokeinoja on esitetty taulukossa Itsehoidon keinoja, joita on vaihtelevalla menestyksellä kok.

Henkilöt, joille on asetettu pitkäaikainen virtsatiekatetri tai jotka katetroivat kotona itseään säännöllisesti, tarvitsevat hoidosta vastaavilta yksityiskohtaiset ohjeet hygieniasta. Desinfektioaineita ei hyvään katetrinkäyttöhygieniaan kuitenkaan tarvita.

Rokotteita ja muita immuuniterapioita tutkitaan vilkkaasti erityisesti bakteerien lisääntyvän antibioottiresistenssin takia. Pyrkimyksenä on parantaa limakalvopuolustusta. Lupaavia tuloksia on saatu pistoksena, emättimeen tai suihkeena kielen alle annosteltavilla rokotteilla tai vastustuskykyä stimuloivilla bakteerituotteilla, mutta niitä ei ole vielä saatavilla.