Kivennäisaineiden imeytyminen

Useiden kivennäisaineiden hyödynnettävyys kasvikunnan lähteistä on heikompaa kuin eläinperäisistä ruoka-aineista. Kasviperäisissä ruoissa on yhdisteitä (antinutrientteja), jotka voivat häiritä kivennäisaineiden imeytymistä. Tunnetuin niistä on fytaatti. Sitä on runsaasti täysjyväviljassa ja palkokasveissa.

Fytaatti muodostaa herkästi liukenemattomia yhdisteitä ruoansulatuskanavassa muun muassa kalsiumin, sinkin, magnesiumin ja raudan kanssa, jolloin kivennäisaineen imeytyminen heikkenee tai estyy. Liottaminen, idättäminen, hapattaminen ja leivän nostattaminen voivat hajottaa fytaattia ja parantaa kivennäisaineiden imeytymistä. Fytaatilla ja muilla kivennäisaineiden imeytymistä häiritsevillä yhdisteillä on merkitystä erityisesti silloin, kun tietyn ravintoaineen saanti on niukkaa ja imeytymistä häiritsevien yhdisteiden saanti suurta.

Kalsium

Kalsium on yleisin kivennäisaine elimistössä. Aikuisen naisen elimistössä kalsiumia on noin 1 000 grammaa ja miehen elimistössä noin 1 200 grammaa. Yli 99 % kalsiumista on luustossa ja hampaissa. Luustosta kalsiumia vapautuu elimistön muihin tarpeisiin.

Kalsiumin saantisuositus ja lähteet

Kalsiumin hyviä saantilähteitä ovat maitovalmisteet, kalsiumilla täydennetyt maitovalmisteiden tyyppiset kasvipohjaiset tuotteet, kala, kaalikasvit ja tofu.

Kalsiumin saantisuositus on aikuisille 800 mg/vrk, raskaana oleville ja imettäville 900 mg/vrk.

Kalsiumin imeytyminen

Ravinnon kalsiumista imeytyy noin 20–45 %, mutta jos kalsiumin tarve on suuri, kuten kasvuvaiheessa tai raskauden aikana, sitä saattaa imeytyä huomattavasti enemmän. Ensimmäisten ikävuosien aikana kalsiumin imeytyminen on noin 60-prosenttista. Elimistön kalsium- ja D-vitamiinitila vaikuttavat imeytymiseen.

Maitovalmisteista, kaalikasveista ja joistakin täydennetyistä kasvijuomista kalsium imeytyy tehokkaasti. Kalsiumlisät imeytyvät yleensä tehokkaammin, jos ne nautitaan aterian yhteydessä. Tietyt yhdisteet, kuten muun muassa täysjyväviljan ja palkokasvien fytaatti sekä erityisesti oksaalihappo (jota on runsaasti mm. raparperissa), voivat sitoa kalsiumia ja estää sen imeytymistä.

Kofeiinin, alkoholin, natriumin ja eläinproteiinien runsaan saannin on todettu lisäävän kalsiumin erittymistä virtsaan. Elimistön kalsiumtasapaino ei kuitenkaan muutu runsaan eläinproteiinin saannin seurauksena negatiiviseksi, koska proteiinipitoinen ravinto toisaalta lisää kalsiumin imeytymistä.

Kalsiumin tehtävät

Kalsium on luun merkittävä rakennetekijä. Sitä on myös hampaissa. Kalsiumin ionisoitunut muoto (Ca2+) vaikuttaa solujen toimintaan monin tavoin. Se vaikuttaa esimerkiksi lihasten supistumiseen, hermovälittäjäaineiden vapautumiseen, aineiden kuljettamiseen solusta ja soluun, solunjakautumiseen, solujenväliseen viestinvälitykseen ja DNA-synteesiin.

Kalsiuminpuutos ja liikasaanti

Hypokalsemia eli veren kalsiumvajaus johtuu lähinnä kalsiumin aineenvaihdunnan häiriöistä, ei riittämättömästä saannista. Kalsiumvajeessa lihas- ja hermoimpulssien kulku heikkenee. Oireina esiintyy muun muassa kouristuksia, lihaskipuja ja tuntoaistin häiriöitä. Se vaikuttaa epäedullisesti myös luun kuntoon ja suurentaa osteoporoosin riskiä.

Hyperkalsemian eli veren liian suuren kalsiumpitoisuuden syitä voivat olla muun muassa lisäkilpirauhasen toimintahäiriö ja tietyt kasvaimet. Ruoasta on vaikea saada liikaa kalsiumia. Sen sijaan runsas kalsiumia ja D-vitamiinia sisältävien ravintolisien nauttiminen voi johtaa kalsiumin liialliseen imeytymiseen ja hyperkalsemiaan.

Hyperkalsemian oireita ovat muun muassa väsymys, sydämen toiminnan häiriöt, pahoinvointi ja ruokahaluttomuus. Pitkään jatkuva hyperkalsemia suurentaa munuaiskivien ja munuaisvaurioiden sekä pehmytkudoskalkkeumien riskiä. Runsas kalsiumin saanti saattaa heikentää raudan imeytymistä. Kalsiumin suurin turvalliseksi arvioitu päiväsaanti aikuisille on 2 500 mg.

Kalsiumtilan tutkiminen

Plasman kalsiumpitoisuus on tarkan säätelyn alaista, eikä se siksi toimi kalsiumin saannin tai elimistön kalsiumtilan mittarina. Seerumin ionisoituneen kalsiumin pitoisuutta käytetään kalsiumaineenvaihdunnan häiriöiden diagnostiikassa. Kuvantamisella voidaan mitata luuntiheyttä, mutta siihen vaikuttavat kalsiumin saannin ja elimistön kalsiumtilan lisäksi muut tekijät.

Magnesium

Magnesium osallistuu lukuisiin aineenvaihduntatapahtumiin, sillä yli 300:n entsyymin toiminta on magnesiumista riippuvaista.

Magnesiumin saantisuositus ja lähteet

Magnesiumin hyviä saantilähteitä ovat muun muassa vihreät kasvikset, täysjyvävilja ja pähkinät.

Magnesiumin saantisuositus on miehille 350 mg ja naisille 280 mg päivässä.

Magnesiumin imeytyminen

Magnesium imeytyy varsin hyvin. Saanti kuitenkin vaikuttaa imeytymistehokkuuteen. Kun saanti on vähäistä, imeytymistehokkuus paranee. Saannin ollessa suurta imeytyminen puolestaan vähenee. Imeytymistä heikentävät muun muassa täysjyväviljan ja palkokasvien fytaatti ja proteiinin niukka saanti.

Magnesiumin tehtävät

Magnesium on keskeinen solun energia-aineenvaihdunnassa, sillä se osallistuu useisiin hiilihydraattien, rasvojen ja proteiinien aineenvaihduntaan liittyviin reaktioihin. Se myös vakauttaa perintöainesta (RNA ja DNA) ja on tarpeen proteiinisynteesin jokaisessa vaiheessa. Lisäksi magnesiumilla on merkitystä sydänlihaksen sähköisen toiminnan ja luuranko- ja sileälihassolujen supistumisen säätelyssä.

Magnesiuminpuutos ja liikasaanti

Elimistön magnesiumtasapainoa säätelee tehokkaasti munuaisissa tapahtuva uudelleenimeytyminen, eikä magnesiuminpuutetta yleensä kehity terveille ihmisille. Magnesiuminpuute liittyy yleensä tiloihin tai lääkityksiin, joiden vaikutuksesta imeytyminen ruoansulatuskanavasta tai munuaisten toiminta on häiriintynyt. Magnesiuminpuutteeseen liittyviä oireita ovat esimerkiksi lihaskouristukset, lihasheikkous, sydämen sähköisen toiminnan muutokset sekä ruoansulatuskanavan oireet (oksentelu, ruokahaluttomuus).

Ruoasta saatava magnesium ei suurinakaan annoksina johda haitallisiin oireisiin, jos munuaiset toimivat normaalisti. Munuaisten vajaatoiminnassa magnesiumia sisältävien ravintolisien ja lääkkeiden käyttö voi johtaa elimistön suurentuneeseen magnesiumtilaan. Oireina ovat muun muassa pahoinvointi, oksentelu ja verenpaineen lasku. Tila voi johtaa jopa kuolemaan.

Ravinnosta saatavalle magnesiumille ei ole annettu suurinta hyväksyttävää päiväsaantia. Valmisteiden aiheuttamien ruoansulatuskanavan oireiden vuoksi magnesiumin suurin hyväksyttävä päiväsaanti ravintolisistä on 250 mg.

Magnesiumtilan tutkiminen

Magnesiumtilan tutkimiseen käytetään usein seerumin tai plasman magnesiumpitoisuutta, joka ei kuitenkaan ole erityisen tarkka.

Natrium ja kalium

Natrium ja kalium ovat ihmiselimistön pääasialliset elektrolyytit. Ne imeytyvät lähes täydellisesti ja ovat elimistön nestetasapainon ensisijaisia säätelijöitä. Natrium- ja kaliumionit osallistuvat hermo- ja lihasimpulssien kulkuun.

Natriumin ja kaliumin saantisuositus ja lähteet

Kaliumin saantisuositus on miehille 3,5 grammaa ja naisille 3,1 grammaa päivässä.

Natriumin osalta olisi hyvä pyrkiä saantisuositukseen, joka on alle 5 grammaa päivässä, vaikkakin elimistö tarvitsee natriumia vain noin 1,3 grammaa päivässä.

Suurimman osan natriumista suomalaiset saavat ruokasuolasta. Kaliumin tärkeimpiä lähteitä ovat kasvikset, peruna, kahvi ja maitovalmisteet. Myös hedelmät ja marjat ovat hyviä kaliumin lähteitä.

Natriumin ja kaliumin tehtävät

Natriumia on muun muassa luustossa ja solunulkoisessa nesteessä. Se osallistuu monien aineiden kuljettamiseen solukalvon läpi. Sen pitoisuus on hyvin tarkan säätelyn alaista. Solunulkoisen nesteen tiheyden muuttuminen vaikuttaa muun muassa janokeskuksen toimintaan ja siten solunulkoisen nesteen optimaalisen tiheyden ylläpitämiseen.

Elimistön kaliumista lähes kaikki on solujen sisällä. Se säätelee muun muassa solun tilavuutta ja happo-emästasapainoa. Koska solunulkoisen nesteen kaliumpitoisuus säätelee hermo- ja lihassolujen toimintoja, solunulkoisen nesteen kaliumpitoisuuden pysyminen tietyissä rajoissa on biologisten toimintojen kannalta erittäin tärkeää. Sekä hypo- että hyperkalemiassa solun toiminta häiriintyy, mikä aiheuttaa heikotusta, apatiaa, ruoansulatuskanavan liikkeiden hidastumista ja sydämen rytmihäiriöitä.

Ruokavalioon, joka sisältää ylimäärin natriumia, mutta niukasti kaliumia, liittyy kohonneen verenpaineen riski.

Natrium- ja kaliumtilan tutkiminen

Natriumin ja kaliumin plasmapitoisuudet kuvastavat elimistön natriumin ja kaliumin tasapainoa.

Rauta

Rautaa esiintyy elimistössä lähinnä ferro- (Fe2+) ja ferrimuodossa (Fe3+), jotka muuttuvat toisikseen herkästi. Rauta osallistuu elimistön hapetus-pelkistysreaktioihin. Miehillä on elimistössä rautaa noin 4–5 g ja naisilla 2–3 g. Valtaosa raudasta on punasolujen hemoglobiinissa, lihasten myoglobiinissa ja rautaa sisältävissä entsyymeissä. Loput elimistön raudasta on varasto- ja kuljetusrautaa.

Raudan saantisuositus ja lähteet

Raudan suositeltava saanti on hedelmällisessä iässä olevilla naisille 15 mg/vrk ja vaihdevuosien jälkeen 9 mg/vrk ja miehille 9 mg/vrk.

Raudan hyviä saantilähteitä ovat liha ja sisäelimet (maksa, munuainen). Suurin osa raudasta saadaan kuitenkin kasvikunnan tuotteista, kuten täysjyväviljasta. Kasvikunnan tuotteissa oleva rauta on non-hemirautaa, kun taas lihassa ja kalassa rauta on paremmin imeytyvää hemirautaa.

Raudan imeytyminen

Rauta imeytyy pääasiassa ohutsuolen alkuosassa. Raudanpuutteessa imeytymistehokkuus yleensä paranee. Naisilla ravinnon raudasta imeytyy keskimäärin 13 % ja miehillä 6 %. Hemirauta imeytyy non-hemirautaa paremmin; siitä imeytyy keskimäärin 25 %. Keskimääräisessä pohjoismaisessa ruokavaliossa noin 10 % raudasta on hemimuodossa ja sen pääasiallisia lähteitä ovat liha ja lihavalmisteet.

Non-hemiraudan imeytymistä edistävät C-vitamiini, lihan ja kalan proteiini sekä orgaaniset hapot, joita on muun muassa joissakin hedelmissä. Imeytymistä heikentävät fytaatit, kalsium, soijaproteiini ja fenoliset yhdisteet, joita on pääasiassa teessä, kahvissa ja kaakaossa. Myös kalsium heikentää hemiraudan imeytymistä.

Rautataseen säätely

Rautaa ei varsinaisesti erity elimistöstä. Sitä menetetään enimmäkseen ulosteisiin. Jonkin verran rautaa poistuu myös kuolleiden ihosolujen, hien ja virtsan mukana. Miehillä päivittäinen menetys on noin 1 mg. Hedelmällisessä iässä olevat naiset menettävät rautaa kuukautisveren mukana, minkä vuoksi rautaa poistuu elimistöstä päivittäin keskimäärin noin 1,3 mg.

Joissakin harvinaisissa sairauksissa rautaa voi kertyä kudoksiin, lähinnä maksaan, pernaan ja luuytimeen.

Raudan tehtävät

Raudan tehtävät elimistössä liittyvät muun muassa hapen kuljetukseen. Hemoglobiini kuljettaa happea verenkierrossa keuhkoista kudoksiin. Myoglobiini kuljettaa, varastoi ja lihassupistuksen aikana myös vapauttaa happea luurankolihaksissa ja sydänlihaksessa.

Rautaa on useissa entsyymeissä, kuten sytokromi P450-entsyymeissä, jotka toimivat pääasiassa maksasoluissa ja suolen limakalvon soluissa, joissa ne osallistuvat muun muassa vierasaineiden ja lääkkeiden muokkaamiseen. Raudalla on merkitystä myös energia-aineenvaihduntareaktioissa ja DNA-synteesissä.

Raudanpuute

Raudanpuute on maailmanlaajuisesti yleistä. Arvioiden mukaan joka 6. ihmisellä maailmassa on raudanpuutteen aiheuttama anemia. Raudanpuute etenee vaiheittain rautavarastojen ehtymisen ja hemoglobiinin synteesin heikkenemisen myötä raudanpuuteanemiaksi. Anemian aikana elimistö pyrkii ylläpitämään kudosten hapen saantia lisäämällä sydämen lyöntitiheyttä. Lisäksi kudokset vastaanottavat happea tehokkaammin.

Anemian yleisiä oireita ovat kalpeus, väsymys, hengästyminen ja sydämen tiheälyöntisyys. Lyhytaikaisissa, tehokasta fyysistä aktiivisuutta vaativissa tehtävissä lieväkin anemia heikentää suorituskykyä. Raudanpuute heikentää myös vastustuskykyä. Raudanpuuteanemia heikentää elimistön kykyä ylläpitää normaalia kehon lämpötilaa kylmässä ympäristössä.

Raskauden alkuvaiheen raudanpuuteanemia on liitetty ennenaikaiseen synnytykseen, lapsen pieneen syntymäpainoon ja jopa sikiön kuolemaan. Vakava raudanpuute häiritsee lapsen kognitiivista kehitystä. Heikentynyt rautatila tehostaa kaikkien kaksiarvoisten ionien imeytymistä, mikä voi lisätä raskasmetallien imeytymistä ja altistumista esimerkiksi lyijy- ja kadmiummyrkytykselle.

Raudanpuutteen syitä ovat liian vähäinen imeytyvän raudan saanti, lisääntynyt tarve (raskaus, kuukautiset, kasvu) ja lisääntynyt menetys (esim. runsaat kuukautiset, sairauksien aiheuttamat suolistoverenvuodot, verenluovutus). Raudanpuuteanemiaa esiintyy erityisesti teini-ikäisillä sekä hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Kehittyvissä maissa myös pienet lapset ovat raudanpuutteen riskiryhmää. Raudanpuutteen ehkäisemiseksi lapsien ravintoon tulisi sisältyä raudan lähde 6 kk:n iästä alkaen (täysjyväviljaa, lihaa tai kalaa). Lue lisää artikkelista Raudanpuute ja ravitsemus.

Raudan liikasaanti

Jos elimistöön kertyy rautaa liiaksi, oireina esiintyy muun muassa oksentelua, veriripulia, veren hyytymishäiriöitä, elimistön happo-emästasapainon häiriöitä ja vaikeissa tilanteissa sokki. Syynä voivat olla esimerkiksi geneettiset syyt, raudan jatkuva yliannostus, alkoholismi ja pitkäaikaiset maksasairaudet. Raudan kuolettava kerta-annos on 250 mg/kg.

Hemosideroosiksi kutsutaan raudan kertymistä elimistöön niin kauan kuin havaittavia kudosvaurioita ei esiinny. Kudosvaurioiden – erityisesti maksavaurioiden – ilmaantumisen jälkeen tilasta käytetään nimitystä hemokromatoosi. Sen oireita ovat maksakirroosi, diabetes ja ihon hyperpigmentaatio.

Raudan suurin hyväksyttävä päiväsaanti aikuisille on 25 mg/vrk. Tämä määrä sisältää ruoasta saatavan määrän ja korkeintaan 10 mg valmisteesta.

Rautatilan tutkiminen

Elimistön rautatilaa kuvaavat monet merkkiaineet. Seerumin ferritiinipitoisuus heijastaa elimistön rautavarastoja, jos elimistössä ei ole tulehdusta tai infektiota. Ferritiinin pitoisuus suurenee tulehdustiloissa. Verenkierrossa olevan transferriinin rautakyllästeisyys pienenee raudanpuutteessa.

Veren hemoglobiinipitoisuus kuvaa raudanpuutteen vakavuusastetta. Se ei ole kovin herkkä rautatilan osoitin, eikä se kuvaa erityisesti elimistön rautatilaa, sillä anemia voi johtua lukuisista muista syistä, kuten infektiosta tai geneettisistä syistä.

Raudanpuutteeseen viittaa veren punasolujen pieni koko, jolloin punasolujen keskitilavuus (MCV) on normaalia pienempi. Myös punasolujen keskimääräinen hemoglobiinipitoisuus (MCHC) on pienentynyt.

Sinkki

Sinkin saantisuositus ja lähteet

Sinkin suositeltava saanti on naisille 7 mg/vrk ja miehille 9 mg/vrk.

Sinkkiä on runsaasti eläinperäisessä ravinnossa (liha, sisäelimet, äyriäiset). Kasvikunnan tuotteissa sitä on täysjyväviljatuotteissa, siemenissä ja pähkinöissä. Ravinnon sinkin hyödynnettävyys vaihtelee.

Sinkin imeytyminen ja aineenvaihdunta

Ruoan sinkistä imeytyy noin 30 %. Eläinperäisistä lähteistä sinkki imeytyy paremmin kuin täysjyväviljasta ja palkokasveista, mikä johtuu niiden sisältämästä fytaatista. Suurina määrinä rauta heikentää sinkin imeytymistä, mutta ruoan mukana nautittu rauta ei häiritse sinkin imeytymistä.

Elimistössä on sinkkiä kaikkiaan 1,5–2,5 g, josta suurin osa on lihaksissa ja luustossa. Sinkki ei varastoidu elimistöön, joten sitä tulisi saada ravinnosta jatkuvasti.

Elimistö säätelee sinkkitasetta muuttamalla sinkin imeytymistehokkuutta ja eritystä ruoansulatuskanavaan. Kun sinkin saanti pienenee, imeytymistehokkuus paranee ja eritys suoleen vähenee. Sinkkiä erittyy riittävän saannin aikana arviolta 1–3 mg/vrk pääasiassa ulosteisiin, mutta myös munuaisten ja ihon kautta (hiki, kuolleet ihosolut).

Sinkin tehtävät

Sinkki osallistuu esimerkiksi lisääntymisen, kasvun ja sukupuolisen kehityksen säätelyyn, hermoston toimintaan sekä immuunivasteen ylläpitoon.

Niin sanottu sinkkisormi on proteiineissa tärkeä rakenne. Sinkkisormirakenteen avulla proteiini voi olla vuorovaikutuksessa DNA:n kanssa. Muun muassa D-vitamiinireseptorissa on kyseinen rakenne. Sen avulla sinkki osallistuu solunsisäiseen viestinvälitykseen ja siten muun muassa solunjakautumisen ja erilaistumisen säätelyyn. Sinkki liittyy myös muun muassa hermovälittäjäaineiden ja insuliinin eritykseen.

Sinkinpuutos ja liikasaanti

Sinkinpuutteen riskiryhmiä ovat kasvuikäiset lapset ja nuoret sekä raskaana olevat ja imettävät naiset, joilla tarve on lisääntynyt. Puutetta ilmenee etenkin kehitysmaissa, joissa ravinnon sinkkipitoisuus on riittämätön, hyödynnettävyys huono (kasvikunnan tuotteiden fytaatti, vähäinen eläinproteiinin saanti) ja suolistoinfektiot yleisiä. Teollistuneissa maissa kasvissyöjien sinkin saanti voi olla liian vähäistä, vaikka selvää puutetta ei esiintyisikään.

Lievä ja kohtalainen puute hidastavat kasvua, häiritsevät poikien sukupuolista kehitystä ja aiheuttavat iho-oireita. Sinkinpuute häiritsee immuunipuolustusta, minkä vuoksi riski sairastua infektioihin suurenee. Vakava sinkinpuute voi liittyä proteiini-energiavajaaravitsemukseen, suonensisäiseen ravitsemukseen, suolistosairauksiin, alkoholismiin tai sinkin imeytymiseen liittyvään harvinaiseen geneettiseen häiriöön.

Äkillisen myrkytyksen aiheuttaa 200 mg:n kerta-annos. Oireina ovat metallinen maku suussa, huimaus, pahoinvointi ja vatsakivut. Pitkäaikainen sinkkimyrkytys aiheuttaa ruoansulatuskanavan oireita. Sinkin suurin hyväksyttävä päiväsaanti aikuisille on 25 mg.

Sinkkitilan tutkiminen

Sinkkilisän vaikutusten osoittamiseen muuten riittämättömässä sinkinsaannissa voidaan käyttää plasman tai seerumin sinkkipitoisuutta. Pitoisuuteen vaikuttavat muun muassa näytteenottoaika ja tulehdukset.

Jodi

Jodi toimii kilpirauhashormonien rakenneosana.

Jodi imeytyy nopeasti ja lähes täydellisesti koko suoliston alueelta. Elimistö sisältää 15–20 mg jodia, josta 70–80 % on kilpirauhasessa. Kilpirauhasen jodipitoisuus on normaalitilassa 40-kertainen plasman jodipitoisuuksiin verrattuna. Jodinpuutteessa tämä ero suurenee. Jodi erittyy pääasiassa munuaisten kautta.

Jodin saantisuositus ja lähteet

Jodin saantisuositus aikuisille on 150 mikrog/vrk.

Useimpien ruoka-aineiden jodipitoisuus on pieni. Maaperän jodipitoisuus ja elintarvikkeiden käsittely vaikuttavat niiden jodipitoisuuteen. Jodioitu ruokasuola, kalat, äyriäiset ja levät sisältävät eniten jodia.

Jodin tehtävät

Elimistö tarvitsee jodia ainoastaan kilpirauhashormonien synteesiin. Kilpirauhashormonien tehtävät liittyvät normaaliin kasvuun ja kehitykseen sekä aineenvaihdunnan säätelyyn. Kilpirauhashormoneilla on keskeinen merkitys aivojen kehityksen säätelyssä sikiövaiheessa ja ensimmäisten elinvuosien aikana. Kaikissa elämänvaiheissa ne säätelevät perusaineenvaihduntaa, energiaravintoaineiden aineenvaihduntaa sekä pitkäaikaiseen stressiin sopeutumista.

Jodinpuutos ja liikasaanti

Kilpirauhasen jodipitoisuus pysyy normaaleissa rajoissa, vaikka jodin saanti ravinnosta olisi noin 50 mikrog päivässä. Tätä pienempi saanti alkaa vähentää jodivarastoja.

Pitkäaikaisesta riittämättömästä saannista johtuva jodinpuute on maailmanlaajuinen ravitsemusongelma. Se ilmenee kehityksen, kasvun ja elimistön toiminnan häiriöinä. Tunnetuin jodinpuutteen ilmenemismuoto on struuma, joka tarkoittaa suurentunutta kilpirauhasta.

Jodinpuutetta pidetään tärkeimpänä aivovaurioiden aiheuttajana, jota voidaan ehkäistä. Pahimmillaan sikiöaikainen jodinpuute johtaa kretinismiin, johon liittyy kasvuhäiriö ja henkistä jälkeenjääneisyyttä. Lievempänä jodinpuute voi heikentää älykkyysosamäärää.

Goitrogeeneiksi kutsutut ravinnon yhdisteet häiritsevät kilpirauhasen toimintaa ja voivat pahentaa jodin niukan saannin vaikutuksia. Goitrogeenejä ovat kypsentämättömät lanttu, porkkana, nauris, kaalit, pinaatti, bataatti, päärynä, persikka, mansikka, maapähkinä ja soijatuotteet sekä hirssi myös kypsennettynä. Goitrogeenejä on myös tupakansavussa. Ne häiritsevät jodin pääsyä kilpirauhassoluun. Niillä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta terveyteen ilman jodinpuutetta.

Liiallinen jodin saanti voi häiritä kilpirauhasen toimintaa. Vaikutus riippuu siitä, millainen elimistön joditila ja kilpirauhasen tila on ennen liikasaantia ja kuinka paljon jodia saadaan. Jodin liiallinen saanti voi aiheuttaa struumaa sekä kilpirauhasen vajaatoimintaa tai liikatoimintaa. Liiallinen saanti raskauden aikana voi aiheuttaa vastasyntyneelle struuman ja kilpirauhasen vajaatoiminnan.

Haitallisen suuria jodimääriä voi saada kuivatusta merilevästä, ravintolisistä ja joistakin lääkkeistä. Jodin suurin hyväksyttävä saanti aikuisille on 600 mikrog/vrk.

Joditilan tutkiminen

Virtsan jodipitoisuus on suoraan verrannollinen plasman jodipitoisuuteen, joten se on hyvä jodin saannin mittari.

Seleeni

Seleenin saantisuositus ja lähteet

Seleenin saantisuositus on naisille 50 mikrog/vrk ja miehille 60 mikrog/vrk.

Elintarvikkeiden seleenin määrä riippuu maaperän ja rehun seleenipitoisuuksista, joissa on suuria maantieteellisiä eroja. Seleenin tärkeimpiä lähteitä ovat liha-, vilja- ja maitovalmisteet.

Seleenin imeytyminen ja aineenvaihdunta

Seleenin imeytyminen on tehokasta, eikä elimistön seleenitila vaikuta siihen.

Elimistössä on eri arvioiden mukaan 13–30 mg seleeniä. Pitoisuudet ovat suurimmat maksassa, munuaisissa ja kiveksissä. Suurin kokonaismäärä on kuitenkin lihaksissa. Elimistön seleenitilaa säätelee seleenin eritys.

Seleenin tehtävät

Seleenin tehtävät liittyvät proteiineihin, jotka kytkeytyvät keskeisesti muun muassa elimistön antioksidanttipuolustukseen, solunsisäisen hapetus-pelkistystilan säätelyyn ja kilpirauhashormonien aineenvaihduntaan.

Seleeninpuutos ja liikasaanti

Seleenin puutostautina on pidetty niin kutsuttua Keshanin tautia. Se viittaa sydänlihasrappeumaan eli kardiomyopatiaan, jota esiintyy seleeninpuutealueilla Kiinassa erityisesti lapsilla ja nuorilla naisilla. Myös elimistön huono E-vitamiinitila on yhdistetty Keshanin tautiin. Tauti voidaan ehkäistä riittävällä seleenilisällä. Länsimaissa seleeninpuute on harvinainen. Suonensisäisesti ravituilla potilailla puutteen on kuvattu aiheuttaneen ihon hilseilyä, lihaskipuja ja kardiomyopatiaa.

Pitkäaikainen yli 900 mikrogramman vuorokausisaanti voi johtaa hoitoa vaativiin myrkytysoireisiin. Seleenimyrkytyksen ensioireita ovat huonovointisuus, heikotus ja ripuli. Myöhemmin ilmaantuu hiustenlähtöä, kynsi- ja hammasmuutoksia sekä iho- ja hermostovaurioita. Seleenin suurin hyväksyttävä päiväsaanti on aikuisille 300 mikrog.

Seleenitilan tutkiminen

Plasman tai seerumin seleenipitoisuus heijastaa hyvin seleenin saantia. Hiusten tai kynsien seleenipitoisuus heijastaa saantia pitkällä aikavälillä.

Kromi

Ihmiselimistössä on kromia alle 6 mg. Suurimmat kromipitoisuudet ovat maksassa, pernassa ja luustossa. Kromi kulkee verenkierrossa transferriinissä, jonka sitoutumispaikoista se kilpailee raudan kanssa. Kromin imeytyminen tunnetaan varsin huonosti.

Kromin tehtävät

Kromin biokemiallista tehtävää ei ole osoitettu varmasti. On esitetty, että kromin biologisesti aktiivinen muoto olisi kromoduliini, jonka on oletettu vaikuttavan muun muassa insuliinin eritykseen. Kromilisän vaikutukset koehenkilöiden insuliiniherkkyyteen ovat olleet ristiriitaisia. Suomalaisissa tutkimuksissa kromilisä ei ole parantanut sokeriaineenvaihduntaa. Kromin välttämättömyyttä ihmiselle ei ole osoitettu luotettavasti, eikä kromitilan määritykselle ole luotettavaa mittaria.

Krominpuutos ja liikasaanti

Ihmisillä krominpuutetta ei ole osoitettu. On kuitenkin raportoitu, että kromilisä on korjannut pitkään suonensisäistä ravintoa saaneiden potilaiden sokeriaineenvaihdunnan häiriöitä.

Kolmiarvoinen kromi ei ole kovin myrkyllinen, sillä sen imeytyminen on vähäistä. Sen sijaan kuusiarvoinen kromi, jota voi liueta happamaan ruokaan teräskattiloista, on luokiteltu ihmiselle soluvaurioita aiheuttavaksi aineeksi.

Kirjallisuutta

  1. Freese R, Voutilainen E, Mutanen M. Kivennäisaineet ja vesi. Kirjassa Mutanen M, Niinikoski H, Schwab U, toim. Ravitsemustiede. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2021.