Etusivu » Tiheälyöntiset rytmihäiriöt (takykardiat)

Tiheälyöntiset rytmihäiriöt (takykardiat)

Lääkärikirja Duodecim
2.11.2018
kardiologian erikoislääkäri Raimo Kettunen

Ihmisen normaali leposyke on 50–90 kertaa minuutissa, mutta terveenkin sydämen syke vaihtelee eri tilanteissa. Pelkästään mielialan muutokset voivat nostaa sykkeen yli 100:aan/min. Nuorilla terveillä henkilöillä syke voi nousta kovassa rasituksessa jopa yli 200:aan/min.

Vanhusten yleisimpiä tiheälyöntisiä rytmihäiriöitä on eteisvärinä, josta on erillinen artikkeli (ks. «Eteisvärinä (flimmeri) ja eteislepatus (flutteri)»1). Nuorilla tavallisimpia sykettä nostavia rytmihäiriöitä ovat supraventrikulaarinen takykardia sekä vielä tavallisempi sinustakykardia. Mikään näistä rytmihäiriöistä ei ole välittömästi hengenvaarallinen. Vain harvinaisempi kammioperäinen takykardia on usein välittömästi vaarallinen ja siten hoitoa ja perusteellisia tutkimuksia vaativa rytmihäiriö.

Supraventrikulaarinen takykardia (SVT)

Eteisperäisiä tiheälyöntisiä rytmihäiriöitä kutsutaan lääketieteessä supraventrikulaarisiksi takykardioiksi (SVT), jonka suora suomennos on "kammioiden yläpuoliset tiheälyöntisyydet". Tavallisin supraventrikulaarinen tykytys eli takykardia esiintyy kohtauksina (paroksysmaalinen takykardia, SVT), jolloin ominaista on ajoittain ilmaantuva hyvin tiheä syke, tavallisesti 140–220 kertaa minuutissa. Useimmiten rytmihäiriö ilmaantuu kohtauksina muutaman kerran vuodessa, mutta joitakin se vaivaa lähes päivittäin.

Syyt

Varsinkin nuorten ja keski-ikäisten SVT-potilaiden sydän on yleensä muuten terve, mutta vain sykettä ohjaavassa sähköisessä toiminnassa on häiriö. Tykytys voi syntyä eri tavoilla. Joskus sydämen eteisen jokin kohta alkaa tuottaa sähköimpulsseja tiheään tahtiin. Tavallisempi mekanismi on ns. kiertoaktivaatio, jossa sähköimpulssi kiertää kehää. Useimmiten näin tapahtuu sydämen johtoratajärjestelmään kuuluvassa eteiskammiosolmukkeessa, mutta varsinkin lapsilla ja nuorilla tykytyskohtauksen aiheuttava kierto voi syntyä eteisen ja kammion välisen ylimääräisen oikoradan kautta.

Normaalisti eteisen ja kammion välillä on sähkön kulkua hidastavaa kudosta (eteiskammiosolmuke), jonka ansiosta impulssi siirtyy vasta pienen viiveen jälkeen eteisestä kammioon. Oikorata on ylimääräinen sydänlihassäie, jota pitkin sähköimpulssi pääsee ilman viivettä kammion puolelle tai joskus ”takaperin” kammiosta eteiseen. Oikorata voi näkyä sydämen sähkökäyrässä (ks. «EKG (sydänfilmi)»2). Tällöin siihen liittyvää tykytystaipumusta nimitetään Wolff–Parkinson–Whiten eli WPW-oireyhtymäksi. Oikorataa esiintyy 1–3 henkilöllä tuhannesta, mutta aina se ei aiheuta rytmihäiriöitä.

Oireet

Varsinkin tavallisimmassa eli kiertoaktivaatio-SVT:ssä tiheälyöntisyyskohtaus alkaa äkisti, mutta myös päättyy eripituisen ajan kestettyään äkisti. Oireina voi tykytyksen tunteen lisäksi olla ahdistusta sydänalassa, huimauksen tunnetta ja huonoa oloa. Hyvin tiheä syke häiritsee sydämen pumppaustoimintaa, mutta ei aiheuta hengenvaaraa, jos sydän on muutoin terve.

Hoito ja tutkiminen

Jos SVT:hen liittyvä tykytys ei kotikonsteilla lakkaa, on syytä mennä päivystysvastaanotolle. Jos tiheään rytmiin liittyy tajunnan häiriötä, rintakipua tai hengenahdistusta, hoitoon on syytä hakeutua välittömästi. Normaali rytmi voidaan yleensä tehokkaasti palauttaa suoneen annettavilla lääkkeillä. Myös lääkärin suorittama kaulavaltimon eli karotispoukaman hieronta voi pysäyttää tykytyksen. Tarvittaessa tehdään sähköinen rytminsiirto, eli kevyessä nukutuksessa sydämeen annetaan sähköisku.

Elämää häiritsevien tykytyskohtausten hoitomahdollisuuksien selvittämiseksi on tärkeää saada kohtauksista sydänfilmi- eli EKG-rekisteröinti. Sellainen onnistuu useimmiten EKG:n vuorokausirekisteröinnillä (Holter-tutkimuksella) tai oire-EKG-tutkimuksella, joskus vasta ihon alle asennetun ns. rytmivalvurin avulla.

Monet potilaat oppivat omatoimisesti pysäyttämään tykytyskohtauksen stimuloimalla vagushermon toimintaa esimerkiksi hengitystä pidättämällä, kämmeneen tai pulloon puhaltamalla, yskimällä, juomalla kylmää vettä tai ponnistelemalla.

Tykytysten uusiutumista voidaan vähentää beetasalpaajilla tai muilla rytmihäiriölääkkeillä, mutta ne eivät aina estä niitä kokonaan. Ne voivat kuitenkin hidastaa tykytystä ja siten helpottaa oireita kohtauksen aikana. Jotkut potilaat tunnistavat tykytyskohtauksia laukaiseviksi tekijöiksi mm. väsymyksen, stressin, tupakoinnin tai kahvin tai alkoholin nauttimisen. Anemia sekä kilpirauhasen liikatoiminta ja kilpirauhashormonin liika-annostelu provosoivat tykytyskohtauksia sellaisiin taipuvaisilla. Myös jotkut astma- ja mielialalääkkeet voivat aiheuttaa niitä.

Monissa tapauksissa kohtaustaipumus voidaan tarvittaessa poistaa katetriablaatiotoimenpiteellä. Siinä nivus- tai kaulasuonten kautta sydämeen viedyn johtimen (katetrin) avulla katkaistaan rytmihäiriön aiheuttava kierto- tai oikorata.

Kammioperäinen takykardia

Kammioperäinen tykytys eli kammiotakykardia voi joskus alkaa terveessä sydämessä, mutta useimmiten sen syynä on sepelvaltimotauti tai jokin sydänlihaksen sairaus, joskus perinnöllinen alttius. Sydämen rytmi on kohtauksen yhteydessä yleensä välillä 100–200 minuutissa.

Pelkkien oireiden perusteella ei voida erottaa kammioperäistä tykytystä edellä kuvatusta eteisperäisestä tykytyksestä. Tajunnan menetys on kuitenkin kammiotakykardiassa tavallisempi ja tyypillinen oire. Sydänfilmi paljastaa usein, mutta ei aina, kummasta rytmihäiriöstä on kysymys.

Rytmihäiriön tunnistaminen on tärkeää, sillä kammioperäinen tiheälyöntisyys voi muuttua hengenvaaralliseksi kammiovärinäksi (ks. «Sydänpysähdys ja äkkikuolema»3). Siksi tämä rytmihäiriö pyritään välittömästi palauttamaan normaaliksi, yleensä sähköisellä rytminsiirrolla.

Kammioperäinen takykardia edellyttää aina välittömiä sairaalatutkimuksia ja hoitoa. Jos syyksi todetaan sydäninfarkti ja sepelvaltimotukos, se hoidetaan pallolaajennuksella tai ohitusleikkauksella. Varsinkin nuorilla henkilöillä kammiotakykardian syynä voi olla sydänlihassairaus tai perinnöllinen johtumishäiriö, jotka todetaan ultraääni- tai muilla kuvantamis- ja laboratoriotutkimuksilla.

Usein tarvitaan sydämen elektrofysiologista tutkimusta eli toimenpidettä, jossa rytmihäiriön luonne selvitetään sydämeen verisuonia pitkin vietyjen johtimien (katetrien) avulla. Kammiotakykardiataipumus voidaan joskus poistaa elektrofysiologisen tutkimuksen yhteydessä katetriablaatiotoimenpiteellä. Tietyissä tapauksissa riittää lääkehoito, mutta hyvin usein tarvitaan ns. rytmihäiriötahdistin. Jos kammiotakykardian syyksi todetaan perinnöllinen johtumishäiriö (ionikanavasairaus) sydämessä, tarvitaan geenitutkimuksia ja yleensä säännöllistä lääkehoitoa. Usein geenitutkimus kannattaa tehdä oireettomillekin lähiomaisille.

Ehkäisy

Sepelvaltimotautiin liittyvää kammiotykytystaipumusta voidaan vähentää ja se voidaan jopa ehkäistä taudin asianmukaisella hoidolla (ks. «Sepelvaltimotauti»4).

Käytettyjä lähteitä

Rytmihäiriöt. Kirjassa: Airaksinen J, Aalto-Setälä K, Hartikainen J, Huikuri H, Laine M, Lommi J, Raatikainen P, Saraste A (toim.). Kardiologia. Kustannus Oy Duodecim 2016, s. 401-442.

Mäkijärvi M, Parikka H, Raatikainen P, Yli-Mäyry S. Rytmihäiriöt. Kirjassa: Mäkijärvi M, Kettunen R, Kivelä A, Parikka H, Yli-Mäyry S (toim.). Sydänsairaudet. Kustannus Oy Duodecim (päivitetty sähköinen versio: Terveysportti/Pitkäaikaissairaudet-tietokanta «http://www.terveysportti.fi/dtk/pit/koti»1 [vaatii käyttäjätunnuksen]).