Resilienssi sanaa on viime vuosien aikana käytetty lisääntyvässä määrin. Lyhyesti sanottuna resilienssillä tarkoitetaan psyykkistä palautumiskykyä vaikeuksien osuessa kohdalle. Hieman monisanaisemmin resilienssillä tarkoitetaan psyykkistä kykyä selviytyä vaikeuksista sekä ylläpitää toivoa ja toimintakykyä vastoinkäymisten aikana (Lipponen 2020).
Resilienssin tutkimus on lisääntynyt voimakkaasti osana kasvavaa kiinnostusta positiivisista psykologiaa kohtaan. Positiivisessa psykologiassa tutkitaan hyvinvointiin ja onnellisuuteen vaikuttavia asioita. Tärkeä kysymys on myös se, miten vastoinkäymisistä ja menetyksistä voidaan selvitä ja voivatko kovat kokemukset myös vahvistaa meitä. Voiko vaikeista tilanteista selviäminen lisätä henkistä joustavuuttamme ja voivatko ne auttaa meitä näkemään selvemmin sen, mikä kaikki elämässä on erityisen tärkeää? Resilienssin tutkiminen on tärkeä osa hyvinvointi- ja onnellisuustutkimusta, koska vastoinkäymiset, sairaudet, menetykset ja kuolema ovat väistämättä osa elämää.
Resilienssiä käsitellään usein myös ylipäänsä sopeutumisena elämän muutoksiin. Jos tarkastellaan resilienssiä erityisesti vaikeuksista selviytymisenä, niin eräänä lähtökohtana resilienssi-ilmiön tutkimiselle voidaan pitää amerikkalaisen kehityspsykologin Emmy Wernerin 1955 aloittamaa seurantatutkimusta. Werner ja hänen työtoverinsa seurasivat Hawajilla Kauain saarella vuonna 1955 syntyneitä 690 lasta kolmenkymmenen vuoden ajan. Kahdella kolmasosalla lapsuudessa monenlaista kaltoinkohtelua kokeneista lapsista oli ilmennyt 18 vuoden ikään mennessä erilaisia mielenterveys- ja käytöshäiriöitä. Erityisen kiinnostava havainto oli kuitenkin se, että yhdellä kolmasosalla huonojen kasvuolosuhteiden lapsista näin ei ollut tapahtunut. Werner ja hänen työtoverinsa julkaisivat vielä myöhemmin tutkimustuloksen, jonka mukaan 18-vuotiaana ongelmissa olleista nuorista kolmasosalla tilanne oli korjaantunut 32 ikävuoteen mennessä (Werner ja Smith 1992).
Traumaattiset kokemukset eivät siis suoraviivaisesti johda mielenterveys- ja käytösongelmiin, vaan ihmisillä on myös kykyä selviytyä vaikeista elämäntilanteista. Viime vuosina traumanäkökulma on ollut hyvin voimakkaasti esillä. Vaikka tämä on tärkeä näkökulma monien tilanteiden ymmärtämisen kannalta, on tärkeää pitää myös asian toinen puoli mielessä. Joskus toipumiseen voi mennä pitkä aika ja jotkut suuret menetykset voivat jättää pysyvän jäljen ihmisten elämään, mutta ihmisillä on myös paljon enemmän resilienssiä kuin mitä usein ajatellaan.
Resilienssin vahvistaminen
Mikä sitten lisää resilienssiä? Periaatteessa tämän kirjan teeman mukaisesti se, mikä lisää ihmisten hyvinvointia, vahvistaa myös ihmisissä jo luonnostaan olevaa resilienssiä. Yksilötasolla psyykkinen joustavuus, usko omaan pystyvyyteen ja näkökulmissa liikkumisen taito ovat tärkeitä resilienssiä vahvistavia asioita. Erityisesti suuremmista vastoinkäymisistä selviämisessä sosiaalisen tuen merkitys voimistuu. Yksilötasolla on tärkeää pyytää apua ja myös osata ottaa sitä vastaan. Lisäksi on tärkeää itse arvioida, millaista apua toivoo vaikeassa tilanteessa saavansa. Wernerin ja hänen työtovereidensa tutkimuksissa kaltoinkohdelluilla, mutta resilienteillä lapsilla ja nuorilla oli hyvin usein ainakin yksi tärkeä ja tukea antava ihminen elämässään. Tämä saattoi olla esimerkiksi joku sukulainen, opettaja, harrastuksen ohjaaja tai naapuri.
Resilienssin sosiaalinen tuki ei rajoitu ainoastaan läheisiin ystäviin tai perheeseen. Myös työyhteisö tai muut laajemmat verkostot voivat vahvistaa omaa ja jäsentensä resilienssiä. Työyhteisön hyvät ihmissuhteet sekä arvostuksen, tuen ja yhteistyön ilmapiiri vahvistavat työyhteisön jäsenten resilienssiä. Johdon osoittama arvostus ja luottamus työntekijöiden haluun tehdä hyvää työtä vahvistaa tällaista kehitystä.
Myös laajempaa yhteiskunnan toimintaa voidaan tarkastella resilienssin näkökulmasta. Kiinnostava esimerkki tulee Islannista, jossa 1990-luvulla nuorten lisääntyvään päihteiden käyttöön haluttiin puuttua laajalla rintamalla. Yksilöille suunnatun huumevalistuksen sijaan pyrittiin laajasti tukemaan perheiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan rakenteita. Tutkimus tuli osaksi laajempaa prosessia, jossa eri toimijat lähtivät muun muassa parantamaan nuorten harrastusmahdollisuuksia. Perheiden läsnäoloa nuorten elämässä pyrittiin tukemaan arjen tasolla. Myös koulut loivat uusia tapoja koulun, vanhempien ja nuorten yhteistoiminnan lisäämiseksi. Toiminta tehtiin näkyväksi koko yhteisössä. Kyse ei ollut nuoriin kohdistuvista toimenpiteistä vaan nuorten ympäristön muuttamisesta. Projektin ohjaus ei tullut ylhäältä vaan se eteni paikallisesti; kaikki osalliset koottiin yhteen toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi.
Tulokset olivat erinomaisia, Islannissa nuorten päihteiden käyttö väheni huomattavasti vuosina 1997–2007. Samaan aikaan päihteiden käyttö nuorten keskuudessa väheni jonkin verran Suomessa ja muuallakin Euroopassa, mutta Islannissa tämä muutos oli huomattavan suuri. (Sigfusdottir työtovereineen 2009, Lipponen 2023) Suomessa Itsenäisyyden juhlavuoden rahasto ITLA pyrkii lisäämään Yhteisövaikuttamisen toimimallia, jossa on paljon samoja aineksia.
Koko yhteiskunnan tasolla yksiköiden ja yhteisön resilienssin lisääntymiseen tai vähenemiseen vaikuttaa tietysti vallalla oleva politiikka ja sen mukainen resurssien suuntaaminen, joka osaltaan vaikuttaa siihen, miten hyvin edellä kuvatun kaltaista ongelmien syntymistä ehkäisevää ja myös yhteisöjen resilienssiä vahvistavaa toimintaa voidaan käytännössä toteuttaa.
